Vain yhden leivoksen tähden

Sämpylä alkupalaksi ja käpyleivon jälkiruoaksi. Mitäpä ei maastopyöräilijä noiden eteen tekisi?

Jo pidemmän aikaa oli minun tehnyt mieli lähteä tutkimaan mitä luvattoman halpoja herkkuja Villähteen Leivän vitriinin takaa löytyisikään. Kun maastopyöräilyhenkistä kutsua ei kuitenkaan kohteelle ollut kuulunut, päätin iskeä asian ytimeen hyvissä ajoin keskellä viikkoa ja naulata lauantailenkin taukopaikan lukkoon MC Krampin foorumissa, ennen kuin keskustelu oli ehtinyt edes alkaakaan.

Kutsuuni tuli muutama vastauskin epävakaisesta sääennusteesta huolimatta, koska pullanhimoisessa kutsussani olin julistanut että lenkki ajetaan ilman säävarausta. Jos sataisi olisi konditoriassa vain yksi tai useampi kurainen pyöräilijä.

Eihän maastopyörälenkki olisi mitään ilman pieniä rengastöidä. Ihailimme samalla kuntoreitin varrella olevaa taidetta.

Lauantaiaamuna lähdinkin Vääksystä kahdeksan jälkeen polkemaan Lahden urheilukeskusta kohti, mihin oli sovittu lähtöpaikka. Kun Vesivehmaalla ajelin Lahtea kohti, ajattelin että ilmassa on katastrofin ainekset. En onnistunut löytämään sadetakkiani aamulla. Ilma oli tihkusateinen, renkaat heittivät märästä tienpinnasta vettä päälleni ja Garmin väitti ilman lämpötilaksi 0,5. Ja edessä oli kuitenkin koko päivän pyörälenkki. Lahdessa jouduin jo porukkalenkin alkumatkasta kaivamaan kuivat varahanskani esiin. Vara-varahanskoja ei repustani enää löytyisi. Tiesin odottaa todella herkkää hetkeä Villähteen Leivän jälkeen, kun matkaa pitäisi jatkaa märissä vaatteissa ilman ollessa näin viileä.

Siiriltä matkaa jatkettiin 5 hengen voimin. Tähtäilimme kohti Karistoa ja Kymijärven rantaa pitkin Villähdettä kohti. Koiviston Mikan ”suosikkipolku” oli suorastaan kuiva. Tämän syksyn tihkusateet eivät ole pystyneet muuttamaan sitä tosiasiaa, että Kymijärven vedenpinta oli alhaalla ja polku näin ollen varsin kuiva ja kantava. Tämän retken kuskia kastelevimmat pätkät olivat tiesiirtymillä. Rantapolun lisäksi reitille osui myös muita mainioita Villähteen polkuja ja lopuksi päätimme Tasen kanssa että ”oikaistaan” Villähteen leivälle Möhönkallion maston kautta.

Sämpylä maistui mainiolle ja jälkiruoaksi varaamani käpyleivos herkulliselta. Kuulemma myös mansikkaviineri oli todella hyvää. Suorastaan paras viineri ikinä.
Tauon jälkeen Kanerva päätti lähteä suoraan etelään päin kohti Orimattilaa, Portti ja Pehu länteen ja minä ja Tase pohjoiseen.

Ja kuten odottaa saattoi ensimmäinen kilometri tauon jälkeen oli todella viileä kokemus. Tunnelma oli suorastaan jäätävä, kun märissä vaatteissa jatkettiin matkaa. Ensimmäinen alamäki soratietä alas salpausselältä oli todella hyytävä kokemus.

Onneksi Lapakisto oli kuitenkin lähellä ja tarjosi kernaasti lääkettään hypotermiaan. Siinä kun junttasi pari kilometriä teknistä kalliopolkua, joka koko ajan nousi ylöspäin oli kylmyys poissa. Eikä palannut koko loppumatkan aikana.

Lopulta kaarreltuamme aikamme Lapakistossa pääsimme Sietikan takametsiin, jossa näytin Taselle vanhan polku-uran, jota käytimme jopa MC Krampin safareilla reilu vuosikymmen sitten. Tase lupasi selvittää polku-uran nykykunnon. Tosin joku toinen päivä, koska pimeä alkoi hiipiä kimppuumme. Kaivoin repusta tuliterän lampun, joka olisi nyt ensimmäistä kertaa käytössä. Ahtialassa otin sitten suunnan pohjoista kohti Tasen jatkaessa länteen Karistoa kohti.

Asikkalan puolella uusi lamppuni aiheutti hieman sydämentykytyksiä. Sen päällä oli pitkä rivi ledejä joiden arvelin kertovan akun varaustilan. Koko alkumatkan pimeässä paloi vihreänä vasemmanpuoleisin merkkivalo, minkä arvelin tarkoittavan täyttä akkua. Reilut kymmenen kilometriä ennen kotia kun edessä oli kaikkein synkimmät metsäoikopolut ilman asutusta, vasemman reunan vihreä valo vaihtui kuitenkin varoittamatta oikean reunan punaiseen valoon. Omistamieni kiinan LED-valojen kanssa punainen merkkivalo ei koskaan tarkoita hyvää.

Manuaaliahan ei lueta. Mutta tyhmä ei voi ymmärtää miten vasemman laidan vihreä valo muuttuu kerralla oikean laidan punaiseksi kun välissä näyttäisi olevan kaksi muutakin merkkivaloa.

Tiekierto olisi kuitenkin tarkoittanut viittä lisäkilometriä, joten päättäväisesti ajoin oikopolkujani metsän läpi. Lopulta heti kohta ilka kuuden jälkeen sain kotini valot näkyviin. Lamppunikin oli palanut loppuun asti.

Aikaa kotoa lähdöstä oli lähes 10 tuntia ja matkaa tuli reilut 100 kilometriä.
Vaikka lämpötila oli koko päivän vain vaivoin plussan puolella ja ilmankosteus oli 100% tai hyvin lähellä sitä niin henkilökohtaisesti pidän tätä huomattavasti parempana säänä maastopyöräilyyn kuin kesähelteitä.
Ja toisena loppukommenttina totean että vedenpitävät sukat on hieno keksintö.

Jussi Heikkilä