Synkkä Syysunelma

Kuvassa Marko, Juha ja jutun kirjoittaja Jussi

Sain vajaat pari kuukautta sitten yllättäen tiedustelun Nummelasta. Siinä kyseltiin olisinko kiinnostunut osallistumaan Synkkään Syysunelmaan. En ollut kuullutkaan moisesta tapahtumasta mutta onneksi Google auttaa.

Googlen mukaan kyseessä on vähän rankempi suunnistuskisa, jossa kisaajat lähetetään yön selkään, sään ollessa juuri niin ihana kuin luontoäiti kyseisenä syksynä on päättänyt. Lisäboonuksena kisassa olisi vielä uimarasti. Viimeistään sillä pidettäisiin huolta, että kaikki kilpailijat joutuvat veden kanssa tekemisiin vähän kuivempanakin syksynä.

Kisamatkoja oli kolme, 50, 100 ja 160 kilometriä. Etenemistapoja kaksi, pyörällä tai jalan.

Pienellä lisägoogletuksella tämän syksyiseksi kisakeskukseksi paljastui Asikkala. Ilmankos Nummelalaisten mieleen oli noussut nimeni.

Vaikka tänä vuonna treenikilometrini ovatkin pudonneet puoleen parista edellisestä vuodesta, mielenkiintoni heräsi. Kyselin potentiaalisilta kramppitovereiltani kiinnostusta osallistua tapahtumaan. Ja innostushan oli yhtä kova kuin tämä syksy on ollut kuiva.

Niinpä ilmoitin Nummelaan että mukana ollaan. Mikä on matka?

Jaa että 160 kilometriä. Todellisuudessa aika paljon enemmänkin.

Tarinan tueksi linkki jonka kautta voi katsoa kilpailun kulkua.

https://www.tulospalvelu.fi/gps/2017synkkasu/?v=m3

Soivio valkoisessa ajotakissa. Oikeassa reunassa Timo joka tässä kohti vielä kuvitteli seuraavansa Soiviota kisan läpi.

Kisa käynnistyi perjantaina 20.10 kello 20.00 160 kilometrin kisalla, lyhyempien matkojen startatessa tuntia myöhemmin. Lähdin matkaan Nummelalaisen Waselin MTBn Marko Konttisen ja Juha Koukkarin kanssa. 11 pyöräilijää lähti ryntäämään ensimmäiselle rastille teitä pitkin kiertäen, kolmen juoksijan suunnistaessa kohteelle suorempaa reittiä metsien läpi.

Juha virsaili tässä kohti, että tavoite on päästä 10 parhaan joukkoon. Tähän olisi hyvät matemaattiset mahdollisuudet kunhan vain tulisimme samalla ajalla maaliin. Oikeasti tavoite oli vain maaliinpääsy määräaikaan mennessä, kaikki rastit kiertäen. Matkan ollessa järjetön, siinäkin oli ihan riittävästi haastetta niin että sijoituksella sinänsä ei enää ollut merkitystä. Sateisen viikon jälkeen perjantai-ilta oli ollut suorastaan aurinkoinen. Pimeän tultua oli kuitenkin noussut sumua. Tämä antoi lisää stressiä suunnistussuoritukseen kun valotehon lisääminen johti vain vielä huonompaan näkyvyyteen. Siirtymällä kaikki muut kilpailijat menivät edellemme. Asia jolle ei kisan tässä vaiheessa voisi mitään. Oli vain tiukasti pysyttävä omassa suunnitelmassa ja vauhdissa. Tärkeämpää kuin vauhti olisi tässä kohti kisaa suunnistaa hyvin.

Ohjaustangossa olevalta karttatelineeltä laskeskelin etäisyyksiä ja parhaani mukaan yritin laskea tieltä erkanevia sivuteitä. Marko ja Juha olivat samoissa hommissa. Etenimme itselleni tuttua Evontietä ja tiesin etsiä voimalinjaa jonka alittaisimme. Jos itse voimalinjaa ei sumulta näkisi ainakin tien sivussa oleva muuntamo pitäisi olla sumunkin läpi nähtävissä.

Rastileimaus tehtiin repimällä rastikirjasta kisanumeroaan vastaava sivu. Oma numeroni oli 116. Kirjojen nimiin oli piilotettu viestejä kilpailijoille.

Ohitimme muuntamon ja käännyimme seuraavasta tienristeyksestä oikealle. Rastin lähellä tiellä näimme muut kilpailijat joko menossa rastille tai palaamassa sieltä. Lahden Pyöräilijöiden Timo Pekkinen ilmoitti liittyvänsä seuraamme. Hän oli todennut oman alkuperäisen suunnitelmansa mahdottomaksi. Hän kun oli suunnitellut ajavansa LaPyn Jaakko Soivion peesissä kisan läpi. Timppa ei ollut edes karttatelinettä ottanut mukaan. Suunnitelmassa vain ei ollut otettu huomioon että äärettömän kovajalkaisesta kestävyysurheilijasta Soiviosta tulee kellon käynnistyttyä raivotautinen ajokoira. Jaakko oli vielä ennen kisaa ilmoittanut että reittisuunnitelma oli hyvin agressiivinen ja siinä käytettäisiin parhaan mukaan hyväksi miehen laajaa paikallistuntemusta. Metsien läpi pyrittäisiin oikomaan missä vain olisi mahdollista.

Synkän Syysunelman kisaformaattiin kuuluu että reitti julkaistaan karttakoordinaatteina pari viikkoa ennen kisaa. Kilpailijoiden tehtäväksi jäisi hankkia itse kartat ja suunnitella itselleen sopiva reitti. Reilu ajankäyttö kartan ääressä ennen kisaa on suorastaan suositeltavaa. Rastien lähimaastoihin tutustuminen koordinaattien julkaisun jälkeen ei kuitenkaan olisi kisan hengen mukaista toimintaa.

Hyvä paikallistuntemuksesta on kuitenkin rajusti apua varsinkin pimeässä ja juuri siksi olin saanut Nummelasta kutsun osallistua mukaan “Pöhkövaellukseen”, kuten äitini tapahtumaa kutsui. Paikallistuntemukseni pääsisi kunnolla oikeuksiinsa vasta kisan loppupuolella jos sinne asti ikinä pääsisimme.

Palattuamme tielle rastilta Timoa ei näkynyt missään. Matkalla toiselle rastille mies oli kuitenkin etenemässä oikeaan suuntaan hitaalla vauhdilla, joten saimme hänet heti alkumatkasta kiinni. Jatkoimme matkaa toiselle rastille jonka tiesin olevan Kaupinsaaren laavun huussi. Marko valitteli että vatsakrampit haittasivat menoa. Etenisimme noin viisi kilometriä eteenpäin Evontietä, ennen kuin meidän pitäisi kääntyä oikealle. Jossain välissä vastaamme ajoi valtavan läskipyörän renkaiden huminan saattelema kuski valkoisessa ajotakissaan. Soiviolla oli selvästikin kiire rastille numero 3. Olin jo hyvissä ajoin ennen kisaa ilmoittanut Nummelalaisille, että kuski nimeltä Soivio tulisi pitämään kovaa vauhtia kisassa.  Ennustukselleni näytti olevan katetta.

Ohitimme yhden tienristeyksen, jonka jälkeen totesin että taisimme ajaa ohi. Tiimikaverini olivat eri mieltä, joten ilmoitin vain että seuraavan tienristeyksen kohdalla tiedän varmasti olenko oikeassa.  Kun saavuimme seuraavaan tienristeykseen, ilmoitin muille että varmuudella olemme ajaneet ohi. Tästä risteyksestä olen niin monta kertaa kääntynyt makkaran paistoon Kaupinsaaren laavulle.

Kerroin myös että vaihtoehtoinamme olisi palata takaisin tai että ohjaisin meidät perille sen tien kautta minkä risteyksessä nyt olimme. Ilmoitin että pystyisin tekemään sen ilman karttaa.

Ylitsevuotava itsevamuuteni sai aikaan että päädyimme vaihtoehtoon B ja lähdin tähtäämään sivutietä eteenpäin, samalla kun julistin että edessä olisi merkattu Aurinkoilvesreitti, jota pitkin pääsisimme perille Kaupinsaaren laavun Huusille. Kaikilla MC Krampin Evon koko päivän retkilläkin olemme kulkeneen kyseistä reittiä.

Vain pienellä haparoinnilla yhdessä kohti johdatin porukan laavulle, missä revimme kukin kisanumeroamme vastaavan sivun huusiin jätetystä kirjasta. Maalissa kilpailijoilla pitäisi olla esittää rasteja vastaava määrä kirjan sivuja todisteena rasteilla käynneistä. Kun emme löytäneet pari metrisessä heinikossa alkuperäisen suunnitelman mukaista reittiä pois huusilta, palasimme Evontielle hieman kiertäen Aurinkoilvesreittiin tukeutuen.

Siirtymä rastille kolme päätettiin suorittaa varmemman päälle tiesiirtymänä. Erään mökkirannan kautta olisi päässyn oikaisemaan, mutta reitillä olisi kartan mukaan ollut lyhyt metsikkö, jonka läpi olisi joutunut suunnistamaan. Rasti kolme löytyikin muutamassa minuutissa oletetulta alueelta. Pidimme pienen evästystauon ennen etukäteistarkastelun mukaan mielenkiintoisinta rastiväliä. Markolla oli jo huoli päällä että saako hän mitään syötyä. Jalat pelasivat mutta jos vatsa ei toimi, niin yli 200 kilometriä ei maaliin ajettaisiin.

Seuraava rasti oli linnun tietä alle kilometrin päässä suon takana. Varma tiekierto rastille olisi ollut toistakymmentä kilometriä. Alueella oli myös talo jonka lähistöllekin meneminen oli kielletty.

Ajoimme hiekkatien loppuun suon laidalle ja lähdimme toteuttamaan suunnitelmaamme kiertää suo lännen puolelta tukeutuen alueella oleviin pariin peltoon.

Ei niin hyvää etenemisuraa suota kiertäessämme.

Alun metsäkoneura loppui nopeasti ja pian olimme tiheässä ryteikössä työntämässä pyöriämme eteenpäin. Teimme pari aika radikaalia suunnankorjausta kun kompassin mukaan reittimme osoitti väärään suuntaan.

Tätä rastiväliä olin mainostanut kavereillenikin sanoen että parametrit ovat sellaiset että ei voi mennä kuin Strömsössä. Kisaa pystyikin seuraamaan livenä netissä kun kaikilla kilpailijoilla oli gps-lähettimet kilpailutoimiston puolesta.

Joku kertoikin että kotikatsomoissa taitaa olla hauskaa tällä hetkellä. Puhelin tuntuu piippaavan viestien merkkejä siihen malliin. Löysimme lopulta pellolle, jonka onnistuimme jopa löytämään kartaltammekin. Kiersimme toiselle puolelle peltoa ja työnnyimme jälleen ryteikköön. Pääsimme hetken kuluttua voimalinjalle, jota jatkoimme länteen päin pyrkien kartalla näkyvälle polulle. Mitään vahvaa polkua emme löytäneet, mutta jotain sen tapaista lähdimme jälleen pyrkimään etelään päin. Ja hetken kuluttua ryteikössä ainakin itse olin aika kuutamolla sijainnistamme. Polun tapainenkin oli hävinnyt olemattomiin. Nauroin kovaan ääneen ja kerroin että nämä ovat reissun parhaita paloja, kun perästä päin muistellaan. Olisi ollut aivan luuserien ratkaisu kiertää toistakymmenä kilometriä päästäkseen rastille ilman kommelluksia.

Lopulta havaitsimme talon metsässä. Ihan tarkkaan emme tienneet mikä kartan taloista oli kyseessä mutta totesimme että kiertämällä talon tunkeutumatta pihapiiriin pitäisi löytyä tie. Ja sellainen lopulta löydettiinkin. Ajoimme tietä toiseen suuntaan todeten että se menee toiseen pihaan. Suunnan vaihto ja pari tien mutkaa ja yhtä tien risteystä myöhemmin olimme taas kartalla. Alkoi tiesiirtymä rastille 3. Lopulta rastikin löytyi ja linnun tietä alle kilometrin välin taivaltamiseenkaan ei mennyt aikaa kuin tunti ja 20 minuuttia. Hatunnosto ratamestarille.

Lähtiessämme eteenpäin rastilta 4 vastaamme tuli pyörällä Nopsakoipi. Jollain oli mennyt vielä huonommin kuin meillä.

Tiesiirtymällä rastille 5 tukeuduimme vahvasti tiestöön. Loppumatkasta ohitimme monta jalan liikkeellä olevaa kilpailijaa. 100 kilometrin kilpailijat olivat oikoneet edellemme. Lähellä rastia törmäsimme kolmeen 160 kilometrin juoksijaan. Meitä varmempi suunnistustaidon ja agressiivisempien reittivalintojen avulla olivat ehtineet edellemme. Jotain hässäkkää heilläkin oli kun kyselivät mistä päin tulimme ja missä päin on etelä. Meidät kysymykseen rastista he ympäripyöreästi vastasivat vain että lähistöllä on. Muutama minuutti myöhemmin rasti oli löytynyt ja matka jatkui.

Seuraava rasti oli sanallisen rastimääreen mukaan jyrkänteen reunalla. Pysäköimme pyörämme pellon reunaan mistä otimme kompassisuunnan ja lähdimme nousemaan mäkeä ylös. Yhdessä mäkeä ylös kiipesi 50 kilometrin kisaa ajava nainen. Rasti löytyi helposti. Näin rastin heijastimen jo reilun sadan metrin päästä ja pääsimme repimään kirjasta omia sivujamme. Nainen naureskeli että tämä oli kyllä helpoin rasti tähän mennessä.

50 kilometrin matkalla tuntui olevan sama suunta meidän kanssamme. Seuraava rasti oli kummallakin vanhalla turpeennostosuolla. Meidän jäädessä kaivelemaan eväitä repusta nainen ilmoitti menevänsä edeltä. Ajoimme hänet kuitenkin tiellä kiinni ja saavuimme turvesuon reunalle yhtä matkaa.

Vähän matkaa metsän puolelle kuljettuamme ihmettelimme melkoista kuhinaa joka oli edessämme. Luulin jo että iso lauma naisia oli siellä kilvan repimässä sivuja rastikirjasta. Tästä ei kuitenkaan ollut kyse. Rastille oli vielä matkaa noin 100 metriä. Välissä oli vain syvä ja leveä oja. Leveyttä oli reilu pari metriä ja kepillä koittaen vettäkään ei ollut kuin reilu metri ennen pehmeää mutapohjaa. Ojan yli oli kaatunut ohut koivu ja naiset kovasti spekuloivat voisiko voisiko ojan ylittää sitä pitkin. Minkäänlaista tukea ei kuitenkaan ollut tarjolla ylityksessä ja tämä arvelutti kilpailijoita. Putoaminen tietäisi varmaa läpikotaista kastumista.

Juha ylittää syvää ojaa Timon antaessa tukea.

Odottelin vuoroani aikani. Lopulta naiset päätyivät ratkaisuun että tästä ei yli pääse. Jostain on löydettävä kiertotie. Naislauma lähti takaisin tielle päin samalla kuin joukkuetoverini lähtivät seuraamaan ojaa oikealle. Minä päätin suorittaa ojan ylityksen tästä kohti. Kiipesin koivulle, kävelin sitä pitkin niin pitkälle kuin pääsin tuen kanssa ja syöksyin loppumatkan yli. Pari minuuttia myöhemmin ilmoitin kavereille että rastikirjan sivu on hallussani. Suunnistin samaa tietä takaisin ja jäin odottamaan kaverien ratkaisua. Marko ja Juha päätyivät hakemaan omat sivunsa samaa reittiä. Timo taas totesi että hänen pitää olla lauantai-iltana valmentamassa juniorien peliä. Häneltä jäisi joka tapauksessa kisa kesken. Niinpä hän voisi jättää tämän sivun hakematta. Hän ei tulisi maalissa esittelemään sivukokoelmaansa.

Lähdimme kiertämään tietä pitkin vanhaa turpeennostosuota samalla kun katselimme kun äskeinen lauma naisia etsi vaihtoehtoista reittiä rastille. Seuraava rasti olisikin vihdoin odotettu uimarasti. Tämä tapahtuisi jossain mökkirannassa niemen kärjessä. Mökkirannassa kilpailijoille oli varattu ulkokuisti vaatteiden riisumiseen. Olin porukasta ensimmäisenä riisunut vaatteeni ja vetänyt uikkarit jalkaani. Laiturin päässä odotti kuivapuvussa pintapelastaja. Ohjeiden mukaisesti vedin päälleni märät pelastusliivit ja laskeuduin laiturin päästä 6 asteiseen veteen. Laiturin päästä piti uida noin 5 metrin matka laiturin sivulla oleville rappusille ja nousta ylös.

Pieni uintireissu piristää tunnelmaa.

Tämä rasti ei minunlaiselleni kuumakallelle ollut mikään ongelma. Ihan avannossakin olen käynyt melkein joka talvi, joten piruuttani jäin hetkeksi kelluskelemaan rappusten viereen. Pintapelastajana toimiva nainen lähes hermostui ja komensi minut ylös vedestä. Kieli poskella kirjoitetuissa kisaohjeissa puhutaan nautiskelusta, mutta tosipaikassa ei näköjään kuitenkaan saa nautiskella.

Marko nauttimassa Vesijärvestä.

Kävelin rappuset ylös ja otin heti kirjurilta haltuuni kirjan sivuni. Vein sen reppuuni ja kaivoin kameran esiin. Juha oli ehtinyt käväistä uimassa. Pyysin toimitsijaa ottamaan meistä kuvan. Myös Markon uinnista yritin ottaa jonkun näköisen kuvan pimeässä.

Tiimikavereiltani saamieni ohjeiden mukaisesti kuivasin itseni Viledan ikkunankuivausrätillä. Se oli monen Synkkiksen kokemuksella todettu imukykyiseksi ja pieneen tilaan meneväksi. Vaatteet takaisin päälle ja sitten kohti kuumaa makkaraa. Makkaraa mutustaessa oli aikaa kaivaa kännykkä esiin ja katsoa vähän kaverien viestintää Synkkiksestä. Samalla laitoin muutaman kuvan eteenpäin yön tunnelmista.

Kun ajoimme uimarastilta takaisin suon reunalle vastaamme tuli tuttu lauma naisia. Samainen lauma oli todennut ojan ylityksen koivua pitkin mahdottomaksi. Uintirastimme oli kestänyt tiesiirtymineen ja makkaran syömisineen kaikkineen 50 minuuttia. Naiset olivat koko tämän ajan olleet suolla tai pyrkineet sinne. Elämyksiä koko rahalla. Jälleen hatunnosto ratamestarille.

Rasti 9 löytyi aivan tien varrelta, ei mitään draamaa.

Rasti 10 sijaitsi Kiiluvankukkulan laella. Senkään löytymisessä ei ollut mitään ihmeellistä. Mäki vain oli korkea ja todella jyrkkä. Pyörät odottivat tien varressa kun kapusimme mäen päälle.

Rasti 11 sijaitsi Valosen hunajatilan hunajahuoneessa. Tarjolla oli myös hunajaista urheilujuomaa. Myös juoman resepti oli nähtävissä.

Rastille 12 suunnistimme metsätien kautta. Läpi päästiin ilman suunnistusvirheitä mutta asennetta tarvittiin. Alkumatkasta metsäkoneura oli märkä ja loppumatkasta närettä oli reitillä sen verran että ajamalla mentiin varmaan vain puolet. Riittävän monta kiveä kun tien varresta tarkastettiin, niin lopulta löytyi sekin jonka alta löytyi rastikirja. Matkalla rastille 13 Nopsakoipi ajoi meitä vastaan. Huusin hänelle kohdattaessa että fiksumman reittivalinnan on tehnyt kun tietä pitkin rastille tuli.

Rastilla 13 oltiin taas vahvasti koheltamisen ytimessä. Eikä edes yksin. Suolla valot kiiluivat vähän joka suunnalla väen harhaillessa siellä täällä etsien rastikirjaa ojien risteyksestä. Lopulta järjen ääni kuultiin tällä kertaa Juhan suusta. Palasimme pyörille, työnsimme niitä takaisin päin metsätien päähän paikkaan minkä varmuudella tiesimme kartalta ja aloitimme etsinnän uudestaan. Rasti löytyi noin kahdessa minuutissa. Vaikka yritimme pitää matalaa profiilia lähistöllä ollut Nopsakoipi havaitsi rastinlöytämisemme, haki sivunsa ja hävisi pyörineen kovalla vauhdilla horisonttiin. Kaikkiaan suokohelluksemme kesti noin 40 minuuttia.

Nopsakoipi toteaa olevansa taas mukana kisassa saatuaan karttansa takaisin.

Rasti 14 sijaitsi Paskosaaressa keksellä Pinnolansuota. Kartalla hieman hankalahkon näköinen rasti ei ollutkaan niin vaativa, kun Paskosaarelle meni suon läpi ihan kelvollinen polku. Jätimme pyörämme suon reunalle ja menimme saarelle kuitenkin jalan. Katselimme polulla näkyviä läskipyörien jälkiä ja spekuloimme paljonkohan Soiviolla on kadenssi ollut kun on tykittänyt menemään pehmeää suopolkua pitkin. Nopsakoipi tuli juosten vastaan ja sanoi meille että siellä se rasti on. Vähän matkan päästä polulta löytyi nippu karttoja. Timo otti ne käteensä ja totesi että jollain on nyt ongelma. Nipussa on koko kisareitin kartat. Haimme rastin ja kävelimme takaisin pyörillemme. Paikalla oli Nopsakoipi orvon näköisenä. Timo totesi että näytät siltä että olisit hukannut karttasi. Mies ilahtuihin kun annoimme miehelle kartat takaisin. Nopsakoipi hävisikin taas nopeasti horisonttiin päästyään tielle. Minä sen sijaan ilmoitin että tekninen. Eturengas tarvitsee vähän lisää ilmaa.

Seuraava rasti oli Perunavuoren laella pohjoispuolella. Olimme etukäteen valinneet taktiikaksemme jättää pyörämme pellon reunaan mäen itäpuolelle ja pellon reunasta ottaa suunnan kohti rastia. Vaikken kavereilleni tästä puhunutkaan niin otin tämän rastin haun kompassinkäyttöharjoituksena. Nelos ja 13 rastien kohellus harmitti mieltäni. 22 vuotta edellisestä kompassinkäytöstä oli selvästi liian pitkä tauko. Tällä kertaa oli suuntasäde kohdallaan ja olin porukan perässä yhtä mieltä suunnasta mielessäni. Pääsimme mäen päälle, josta selvää polkua seuraten pääsimme rastikirjalle.

Perunavuoren jälkeen Marko ilmoitti että hän keskeyttää. Kun ruokaa ei saa sisäänsä ei ole mitään mieltä yrittää maaliin pääsyä. Hän jarruttaa porukan etenemistä vain tunti tunnilta enemmän ja enemmän. Päätimme että ajamme yhtä matkaa kunnes meidän täytyisi kääntyä seuraavalle rastille. Siitä Marko voisi jatkaa matkaa esimerkiksi Hollolan ABClle missä voisi kaikessa rauhassa odottaa noutoa.

Pyöräremonttia

Ajelimme kaikessa rauhassa teitä pitkin Sairakkalaan missä joku ilmoitti että tauon paikka. Vaikkapa bussipysäkillä. Eväitä syötiin kaikessa rauhassa. Marko yritti parhaansa mukaan saada jotain syötyä ja juotua. Kun lähdön hetki tuli, huomasin että pyöräni takajarrulevy oli löysällä. Minun piti irroittaa takakiekko pyörästä ennen kuin pystyin kiristämään löystyneet ruuvit. Kiekko takaisin ja seuraavaksi huomasin että ketju on pudonnut eturattaalta. Jouduin lopulta käyttämään ketjunohjurin irti ennen kuin sain ketjun takaisin paikalleen. Pääsimme lopulta jatkamaan matkaa miehekkään 15 minuutin bussipysäkkitauon jälkeen.

Bussipysäkiltä lähtiessä Marko siirtyi nopeasti jonon kärkeen ja piti kovaa vauhtia päällä asfalttitiellä. Naureskelin että tässä poltetaan apukuskia loppuun kun keskeytyspäätös on kerran tehty. Marko kertoi että suklaapatukka meni suoraan verenkiertoon ja hetkellisesti vetoja löytyi kivasti. Tulimme tienristeykseen, josta piti kääntyä oikealle kohti seuraavaa rastia. Olimme jo heittämässä hyvästejä Markolle, mutta yllätykseksemme hän päätti lähteä vielä mukaan tälle rastille.

Joka paikassa metsätiellä oli syviä vesilätäköitä.

Metsätie jota ajoimme oli aivan uskomattomassa kunnossa. Pohja oli kova, mutta tie oli niin epätasaisessa kunnossa että siinä oli valtavia vesilätäköitä joista jotkut yltivät reunasta reunaan. Suurella jännityksella ajoimme niihin odottaen että missä olisi epätasainen pohja tai liikaa vettä. Nopsakoipi ajoi vastaan ja kertoi että kilometri itään olisi huoltoasema auki.

Marko maalaili kauhukuvaa että millaista olisi jos tuollaiseen vesilätäkköön kaatuisi. Vain muutama sekunti myöhemmin Timon läskipyörä tökkäsi johonkin ja mies oli kyljellään 20 senttiä syvässä vesilätäkössä.

Jatkoimme matkaa ja löysimme rastikirjan ohjeiden mukaisesti portin pielestä. Ja samaa tietä takaisin. Vesilätäkköjen juhlaa oli lähes 2 kilometriä suuntaansa. Totesin Markolle että onneksi lähdit vielä mukaan tälle rastille. On tämä tie järjettömän syvine lätäköineen niin poikkeuksellinen elämys. Päätimme vaihtaa aamupalapaikan suunnitellusta Hollolan ABCstä Kukonkoivun ST1n. Marko päätti että kokeillaan vielä huoltoasemalla saisiko jotain syötyä, jotta voisi jatkaa kisaa.

Odotin jo vesi kielellä ST1 pannareita kermavaahdolla. Kun huoltoasemalla selvisi että siellä on aamupalapuffa niin otimme kuitenkin sellaiset. Timolla oli muonitus järjestetty erikseen parin kilometrin päähän. Päätimme kuitenkin jatkaa yhdessä matkaa.

Aamupalaa syödessä oli jälleen aika tutustua sosiaaliseen mediaan ja katsoa mitä kaverit ovat kirjoitelleet. Kiitos Markon kiire ei ollut mihinkään vaan käyttäisimme aikaa juuri niin paljon kuin tarvittaisiin. Aamukin valostui aamupalaa syödessämme.

Todelliset urheilijat. 160 kilometrin matkalla ja juosten.

Hämmästykseksemme 160 kilometrin kolme juoksijaa tulivat huoltoasemalle. Meillä oli mittarissa reilut 90 kilsaa, juoksijoilla reilut 60. Ihailtavaa menoa. Siinä ei turhaa ole teitä pitkin kierretty vaan rasteille on pyritty suorinta tietä. Juoksijat kertoivat että heillä on aikatauluongelma. Heillä ei kuulemma ollut enää kuin muutaman minuutin aikatauluikkuna ehtiä ajoissa maaliin. Ja kun vauhti vääjäämättä hiipuu loppua kohti, niin he käytännössä ovat jo myöhässä. Meillä pyöräilijöillä taas tiesiirtymien lisääntyessä keskinopeus tulisi vain lisääntymään kisan edetessä. Yksi juoksijoista soittikin kisakeskukseen ja kyseli että halutaanko heidät juoksemalla maaliin. Hän esitti toiveen saada muutama tunti lisää aikaa. Miehiä ja heidän ikäänsä katsoessa tyytyväisenä sain vahvistusta aikaisemmin tekemilleni havainnoille. Todellinen kestävyysurheilu ei ole nuorten poikien laji. Eli meillä vanhenevilla miehilläkin on vielä toivoa.

45 minuutin tauon jälkeen pääsimme jälleen liikkeelle. Markokin päätti lähteä kokeilemaan onko saanut mitään aamupalasta imeytymään. Seuraava rasti oli Kivikalliolla. Timo tunnisti paikan. Oli Soivion kanssa ollut liikkeellä alueella vain paria viikkoa aikaisemmin. Timon mukaan mäen yli kulkevaa polkua pääsee läpikin. Pientä keskustelua oli matkan jatkamiseksi polkua pitkin mutta päädyimme kuitenkin tiekiertoon.

Hollolan taajaman nurkilla lämpötila oli noussut sen verran että päätin riisua päällimmäisen takkini. Samalla totesin Markolle että nyt olisi sen selfien aika. Oli vihdoinkin valoisaa ja kaikki 4 olimme viimeistä kertaa koolla. Marko oli päättänyt jättää leikin kesken ja ajaa suoraan Hollolan ABClle odottamaan raatoautoa.

Minä, Juha ja Timo kävimme hakemassa Hollolan kuntakeskuksen eteläpuolelta rastin ennen kuin suuntasimme Hollolan taajaman läpi kohti Tiirismaata. Timolla oli selvä visio reitistä, joten annoimme hänen huolehtia reitistä. Aivan ohjeiden mukaisesti Tiirismaan muinaislaskettelurinteen valvontakopilta löytyi seuraava revittävä kirja.

Tykitimme Tiirismaan rinteen alas ja lähdimme kiertämään Hälvälän sotilanaluetta. Timon mukaan hän jatkuvasti ajelee alueen pohjoisreunalta alueen läpi niin kuin muutkin. Kisaohjeissa kuitenkin tiukasti kiellettiin alueelle meno. Seuraava rasti löytyi helposti Vuorenmäen laelta supasta. Juha jätti pyöränsä mäen alle. Minä ja Timo taas totesimme että laiskoina poikina emme jaksa kävellä mäen päältä alas joten tunkkasimme pyörämme mäen päälle.

Päivän valo teki hommasta helppoa. Siirtymät oli nuotitettu varman päälle teitä pitkin ja valoisaan aikaan rastien löytymisessäkään ei ollut kohelluksesta tietoakaan.

Neljä seuraavaakin rastia löytyi helposti. Muutimme reittisuunnitelmaamme jopa enemmän tiepainotteiseksi todettuamme ajavamme muutaman sata metriä extraa mieluummin kuin huonosti rullaavia teitä tai polkuja pitkin. Matkaa maaliin on kuitenkin vielä niin reilusti edessä.

Mitään turhia luuloja sijoituksemme suhteen meillä ei ollut vaan arvelimme olevamme pitkän matkan viimeisiä. Pitkän matkan juoksijoilla tuskin olisi enää mitään mahdollisuutta saada meitä kiinni. Itse kuitenkin arvelin että olisi ihme jos emme näkisi yhtään 100 kilometrin juoksijaakaan ennen maalia. Lahdesta eteenpäin matka olisi kuitenkin sama.

Hollolan Pirunpesä golfradan takana oli viimeinen jonne ajoimme yhdessä Timon kanssa. Hänellä painoi juniorijoukkueen treenivastuu päälle eikä aikataulu sallinut ajaa maaliin asti. Meidän aikataulumme kun oli hieman hitaampi kuin Soiviolla, jonka kanssa Timo kisan oli aloittanut. Rastikirja oli tietenkin sijoitettu rotkon louhikkoon. Kovapohjaiset pyöräilykengät eivät olleet parhaat mahdolliset jalkineet tuohon kivikkoon.

Pikku hiljaa aloimme saapua minulle tutummille alueille. Pirunpesän jälkeen seuraava rasti oli sairaalan takana metsässä. Totesin että nyt vedetään kiltisti tiekierto. Rastien välisellä alueella on aivan mahtavia teknisiä maastopolkuja. Juuri sellaisia mitä tässä kohti kisaa emme haluaisi nähdä. Lisäksi alueen ongelma on todella runsas sokkelomainen polusto, josta vain osa näkyy kartalla. Olisimme varmimmin ja nopeimmin perillä asfalttia pitkin kiertämällä.

Rasti löytyi ja alkoi suunnistus kohti hyppyrimäkiä. Tällä kertaa metsän läpi. Seuraamalla valaistua reittiä ei juuri eksymisen vaaraa ollut. Rastikirja oli aivan niin kuin pitikin lipunmyyntikopin nurkalla.

Oli aika lyödä lopullisesti lukkoon iltapäivän tärkein taktinen päätös. Missä syödään? Päätimme pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa ja syödä Busburgerissa. Siinähän olisi eniten kerrottavaa Markollekin, joka oli Busburgeria odottanut jo pari viikkoa. Välissä oli vain Pesäkallion rasti.

Julistin itsevarmuutta puhkuen että nyt ei karttaa tarvita. Olin jo viikko sitten Nummelassa karttatalkoissakin julistanut tietäväni tarkkaan rastikuvauksessa kuvatun polun, joka ei näkynyt kartassa. Reittikuvauksessa sanottiin että rasti on raidalliseksi maalatun männyn juurella. Kerroin tietäväni jopa raitojen väritkin. Olimmehan menossa kohti armeijan piikkilangalla ympäröityä aluetta, joka ei näy kartassa.

Reittimestari oli taas ollut juonilla päällä. Jotkut kilpailijat tulisivat kokemaan ikävän yllätyksen, kun suunnitellulla reitillä olisikin piikkilanka-aita joka rajoittuisi molemmin puolin jyrjänteeseen.

Suuntasimme Lahden läpi enempiä liikennevaloja vältellen ja kiipesimme Pesäkallion päälle Merrasjärven kuntoreittiin turvautuen. Ohjasin Juhan kuntoreitiltä Pesäkallion päällä menevälle polulle ja rastikirja oli odottamassa sinivalkoiseksi maalatun männyn juurella.

Tykitimme Pesäkalliolta alas krampin lenkeiltä niin tuttua polkua pitkin ja vanhaa Heinolantietä suuntasimme kohti Busburgeria. Golfradan kohdalla alkoi sataa vettä. Ensimmäistä kertaa kisan aikana. Vaikka pilvi oli iso ja tumma sen kaikki reunat kuitenkin näkyivät. Niinpä totesin että antaa sadepilven sataa. Syödään me hampurilaisateriat.

Hampurilaisia odotellessa oli taas aika katsella millaisia viestejä kaverimme olivat kirjoitelleet. Juha sanoi että joku oli kirjoittanut että jos pitäisimme vain lyhyen tauon voisimme saavuttaa Nopsakoiven. Se on varmaan joku juoksija, kun tuollainen nimi on totesimme täysin tietämättömänä muista pitkän matkan kilpailijoista.

Vettä satoi kun söimme hampurilaisiamme.

Kolmen vartin tauon päätteeksi kiipesimme takaisin pyörän selkään. Sadekin oli sopivasti loppunut. Olin useita minuutteja ennen Juhaa ulkona. Valvottuani putkeen yli 33 tuntia, ajettuani pyörällä koko yön ja päivän, vatsa täynnä herkullista ja riittävän isoa hampurilaisateriaa pelkäsin että uni iskee silmään jos nyt jää paikalleen makaamaan.

Edellisviikonlopun karttapalaverissa Nummelassa minulta oli kyselty tie ja polkuyhteyksistä edellisen Pesäkallion ja seuraavan Arkiomaanjärven välillä. Olin vastannut että niitä on useita. Alueella oli Lahden parhaita teknisiä maastopyöräpolkuja. Eli juuri niitä mitkä tällä kertaa haluaisimme välttää. Niinpä ajoimme pari kilometriä vanhaa Heinolantietä eteenpäin ja lähdimme suunnistamaan seuraavalle rastille isompaa metsätietä pitkin.

Itse rasti oli onnistuttu sijoittamaan itselleni tuntemattomaan pisteeseen. Se oli keskellä hakkuuaukeaa ison kiven luona joten mitään draamaa sen etsimiseksi ei saatu.

Nyt suunta kääntyisi vihdoinkin pohjoista ja Vääksyä kohti. Tämä oli niitä pätkiä missä todellakaan ei pitkälle tiesiirtymälle kannattanut lähteä vaan suunnistaa pohjoista kohti kolmen sadan metrin päässä odottavalle seuraavalle metsätielle. Metsätie jolle tunkkasimme oli minulle tuttu ja selvin sävelin tähtäsimme kohti Vääksyn tietä.

Seuraavan rastinkin ratamestari oli onnistunut sijoittamaan taitavasti niin että itse alue oli minulle tuntematon, vaikka joka puolella ympärillä olinkin ajellut. Olimme päätyneet lähestyä rastia Mäkelän tilan ohi kulkevaa metsätietä pitkin. Reittiä ei kisan aikana moni käyttänyt, sillä sille oli erityisohjeita. Ohjeiden mukaan tilan emäntä ei varsinaisesti suositellut reitin käyttämistä. Mutta jos sitä kuitenkin kulkisi, ohje oli että lehmiä ei saisi päästää karkuun ja veräjät piti sulkea. Olin kuitenkin varoitellut kartalla näkyvän viereisen ”ojan” vesimäärän niin suureksi, että sitä emme haluaisi ylittää. Olin kuvaillut sitä Nummelan karttapalaverissä uimalla ylitettäväksi. Niinpä olimme palaverissamme päättäneet mieluummin kohdata lehmät, kuin kastua tai tehdä valtavan tiekierron. Rastikirja löytyi vanhalta myllyltä. Vierestä kuului korvia huumaava pauhu vesimassojen valuessa koskea alas. Onneksi tiesin tuon ”ojan” vesimäärän, joten osasimme pysyä erossa tuosta pienestä sinisestä viivasta kartoillamme.

Maastopyöräilijöissä riitti ihmeteltävää. Ei liene jokapäiväinen näky näillä laitumilla.
Mitähän ratamestari yrittää kertoa?

Seuraava rasti sijaitsi Paimelanvuorella. Tuttu vuori jolla tiesin polunkin olevan. Korkeus oli kuitenkin sellainen että olin jo karttapalaverissa todennut että turha tuonnekaan on pyörää raahata. Nelivetoa kiipesin jyrkimmästä kohdasta mäkeä ylös sen minkä jaloistani pääsin. Juha valitteli että hän tulee vähän hitaammin perästä. Sanoin että ei se mitään. Minä voin odotellessani etsiä rastikirjan valmiiksi. Kirjan sivut reppuun ja mäki alas.

Ja taas oli seuraavalle rastille löytynyt paikka missä en ollut käynyt sinänsä tutulla alueella. Rasti sijaitsi hakkuuaukealla kunnan rajalla keskellä ei mitään. Kartan mukaan sinne kuitenkin meni jonkin näköinen tie tai polku. Metsätien tapainen oli heinikkoinen ja huonosti rullaava. Aikamoista junttaamista oli ajaa reilut puolitoista kilometriä pehmeäpohjaista metsätietä.

Rastikirja löytyi helposti. Virittelimme samalla myös akkujen johdot takaisin valoihin kiinni. Emme nimittäin tulisi pääsemään perille valoisaan aikaan.

Rastilla ehdotin että tehtäisiinkö niin kuin jäljistä päätellen useimmat olivat tehneet ja ei ajettaisiin takaisin vaan jatkettaisiin ryteikön läpi pohjoiseen kohti seuraavaa metsätien tapaista. Juha halusi kuitenkin pysyä suunnitelmassa, joten ajoimme samaa reittiä takaisin.  Iloksemme lähes koko matka takaisin oli alamäkeä ja puolentoista kilometrin matka takaisin meni vauhdilla. Itse en ollut kilpailun loppumatkan huumassa aiheeseen kiinnittänyt huomiota, mutta Juha onneksi oli. Pääsimme ison tien varteen varsin pienellä vaivalla ja nopeasti.

Olin jatkuvasti Busburgerin jälkeen lisännyt vauhtia ja katsonut mihin Juha pystyy vastaamaan. Ehkä kiitos Markon viime yön ongelmien vauhti oli ollut alkumatkasta hyvin rauhallinen, joten näin loppumatkasta hyvin syöneenä olin voimieni tunnossa.

Julistin Juhalle että loppumatkasta selviää vaikka ilman karttaakin ja junttasin ison tien laitaa Vääksyä kohti niin kovaa kuin Juha pystyi peesissä. Vääksyn vesisäiliön maastot olivat minulle hyvin tuttuja ja rasti löytyi aidan vierestä helposti.

Seuraava rasti oli Vääksyn kanavan varressa ja kun kylältä olin kotoisin olin päiväkausia miettinyt miten kyseinen siirtymä pitäisi ajaa. Pääsimme lähes pelkästään alamäkeen ajamalla asfalttia pitkin aina kanavan luokse, missä jouduimme polkemaan ylämäkeen kanavan ylittävälle sillalle. Näimme ensimmäistä kertaa sitten aamupalan muita Synkkiksen kilpailijoita, kun pari juoksijaa käveli ylämäkeen kanavan sillalle.

Vaikka en muista koskaan nähneeni seuraavaksi vuorossa olevaa enkelipatsasta niin onneksi Google Street View oli tarjonnut panoraamanäkymän paikalta, joten osasin porhaltaa suoraan paikan päälle.

Marko oli yllätykseksemme paikan päällä kuvaamassa videota Nummelan Waselin MTBn Facebook sivulle. Hän ihmetteli että oli juuri ja juuri ehtinyt viereiseltä parkkipaikalta patsaalle kun oli lähtenyt samaan aikaan kuin me Vesisäiliöltä.

Totesin tyytyväisenä että tämä oli nyt sitä Waselinin ostamaa paikallistuntemusta. Kummastelimme patsaan vieressä ollutta jäätelöpakettia samalla kun työnsimme kirjan sivuja reppuumme. Markon mukaan olimme ajaneet Nopsakoiven lähes kiinni.

Ryntäsimme ylämäkeen kohti Aurinkovuoren laavua, jossa tiesin seuraavan rastin sijaitsevan. Nousua oli aika reippaasti, mutta nyt ei tarvinnut enää säästellä. Lähes vuorokausi oli oltu liikkeellä. Ei kai se kone enää pettäisi. Loppumatkasta aurinkovuoren laavulle näimme jälleen muutaman juoksijan. He lähtivät laavulta suoraan länteen päin. Kerroin Juhalle että ihan kiva polku tuokin on mutta meidän kannattaa hieman kiertää. Saadaan paremmat vauhdit seuraavaan mäkeen. Seuraavassa alamäessä ohitimmekin heidät kovalla vauhdilla. Huusin jo kaukaa että ”Latua!” ja kiitin ohittaessa. Ei tarvinnut jarruttaa hyviä vauhteja kun seuraava ylämäkikin oli edessä.

Viimeinen rasti oli ison soramontun yläreunalla. Näimme vihdoinkin paljon puhutun Nopsajalan ihmettelemässä missä hiekkamontun reunan turvaketju on. Marssin ketjulle ja otettuani omani ja Juhan sivun annoin kirjan Nopsakoivelle. Päästyämme pyörille Nopsakoipi oli vielä sen näköinen ettei tiennyt minne mennä. Hyppäsin pyörän selkään ja sanoin Nopsakoivelle että tulee perässä. Olen paikallinen ja tiedän reitin tarkalleen. Ajelin vanhaa jo unohdettua, mutta omin käsin ajokuntoiseksi siivoamaani Aurinkoilvespolkua hiekkatielle, jota lähdin tykittämään alamäkeen. Vielä näkyi kaksi valoa takana.

Päästyäni asfaltille totesin että Juha on kannassa kiinni, mutta Nopsakoipi oli parikymmentä metriä takana.

Totesimme että nyt mennään eikä meinata. Tässä on mahdollisuutemme olla jotain muuta kuin viimeisiä. Tykittäessäni kohti Hillilää pidin yllä parasta vauhtia mihin Juha pystyi vastaamaan. Ero Nopsajalkaankin näytti hieman kasvavan vaikkakaan ei ratkaisevasti.

Oioimme parhaamme mukaan risteyksessä kääntäessämme keulan kohti Kurhilan kylää. Juhakin ilmoitti että voi vetää välillä, jotta saadaan pidettyä eroa Nopsakoipeen. Painelimme karkuun minkä ehdimme. Naureskelin että ollaan oltu lähes vuorokausi pyörän päällä. Siitä suurin osa retkivauhdilla ja tässä sitä ollaan. Veren maku suussa painellaan viimeisiä kilsoja kohti kisakeskusta yrittäen parhaamme mukaan ehtiä ensimmäisenä maaliin.

Kisatoimiston pihalla hylkäsimme pyörät ja ryntäsimme ylös rappusia Markon kannustaessa. Eteisessä yritämme parhaamme mukaan riuhtoa ajokenkiä jaloistamme ehtiäksemme toimitsijoiden luokse.

Ilmoittaudumme maaliin tulleiksi ja luovutamme GPS-seurantalaitteet. Seuraavaksi kaivelemme repuistamme epämääräisen kasan revittyjä ja mytättyjä kirjan lehtiä, jotka luovutamme. Lopuksi otamme tyytyväisinä vastaan ”Synkkä Syysunelma iskee vasten kasvoja kuin märkä rätti” tiskirätit ja Viipurilaisen kotileipomon ruisleivät. Tulipahan tehtyä.

Matkaa tuli noin 215 kilometriä ja kisa-aika 23 tuntia ja 45 minuuttia. Tuloksena jaettu 7. sija.

Soiviolla oli ollut vähän erilainen nuotti. 195 kilometriä. Aika 14 tuntia ja 35 minuuttia. Sijoitus 1. Siinä oli vahvat jalat ja hyvä paikallistuntemus puhunut. Ja kun GPS-jälkeä katsoi niin rastien lähestymisissäkään ei juuri virheitä tehty.

Mitä jäi käteen. Vuorokausi pirun kivaa kisaamista. Homma oli jotenkin paljon mielekkäämpää kuin perus maastopyöräkisa, kun homma jakautui rastivälin pituisiksi etapeiksi. Ainakin näin kokemattomana suunnistuskin oli hauskempaa porukalla. Käsittämätöntä koheltamistakin suunnistuksessa esiintyi, mutta aina jostain lopulta tuli järjen ääni. Ja mitä parasta, järjen ääni ei ollut aina sama. Lisäksi koheltamisesta on helppo keksiä huonoa huumoria.

 Jotain jäi itselleni hampaankoloon. Esimerkiksi löysin itseni kisaa seuraavalla viikolla Haikansuolta pimeässä, tutkimassa miten rastiväli 3-4 olisi oikeasti pitänyt suorittaa. Aika näyttää joutuuko tällaiseen typeryyteen osallistumaan toistekin.
Takana valvomista 39 tuntia ja 215 kilometriä pyörän päällä. Nousumetrejä 2500. Uni maistui.