MTB Enduro kilpailu Messilässä 25.5.2014

Koko idea endurokilpailuun osallistumisesta tuli puun takaa. Reilu viikko ennen Messilän kisaa harmittelin että oli tulossa viikonloppu ilman perhevelvoitteita, mutta polkiessa kipeytyvä jalka oli jarruttanut harjoittelujani jo kuukauden ajan. Päätin kokeilla vammaispyöräilyä, eli hissillä ylös ja gravitaatiolla alas. Joten ei muuta kuin Messilään. Sain houkuteltua lauantaiksi kaverini Mikan mukaan ajamaan.

Sunnuntaina jalka tuntui edelleen hyvältä joten ei muuta kuin takaisin. Tällä kertaa pyöräilykaveriksi vaihtui Kake. Sunnuntaina päivän päätteeksi sitten kävinkin hakemassa Motonetistä polvisuojat ja ilmoittauduin kisaan. Enempiä suojia tavallisen kypärän lisäksi en aikonut käyttää.

Kaverillani Kakella oli sunnuntaisen harjoituspäivän jälkeen kovasti mietittävää kalustossaan. Mies oli puhkaissut niin monta takarengasta, että tilasi pyöräänsä leveämmät vanteet. Vanteiden ostopäätöstä auttoi kun erehdyin kehumaan miten helppo ne oli vaihtaa. Aluksi puhetta oli että minä olisin kasannut uudet kiekot, mutta lopulta henkilökohtaisen ajan puutteen ja kireän aikataulun takia päätinkin neuvoa Kakelle kiekkojen kasaamisen salat ja lainaamaan rihtauspukin ja pinnankireysmittarin. Myös kiekkojen tarkastus oli näin helpompi tehdä, kun kuskilla itsellään oli välineet ja taidot homman tekemiseen. Tämän pyysin tekemään heti lauantain treenien jälkeen. Kiekot kun pääsivät tosi testiin heti rihtauspenkistä irrottamisen jälkeen Messilän rinteille.

Vanhan enduroformaatin aikana tykkäsin ajaa muutaman kisan vuodessa. Olen teknisten kivikoiden ja vaikeiden polkujen ystävä, mutta kilpailureittien muuttaessa puhtaasti hiihtokeskuksien rinteille lajin luonne muuttui niin täysin että hylkäsin enduron.

Kuva Kosti Koistinen
Kuvassa jutun kirjoittaja Jussi Heikkilä. Kuva Kosti Koistinen

 

Messilässä oli 4 eri kisareittiä jotka kierrettiin 3 kertaan eli yhteensä 12 erikoiskoetta. Kisassa tavoitteenani oli ajaa ehjä kisa ilman ylimääräistä säheltämistä. Eli välttää virheitä ja pitää vauhti sellaisena että selviän ehjänä kisan läpi. Lähes ilman isoja virheitä selvisinkin kisan läpi. Erikoiskokeen 6 lopussa mentiin vajaat pari sataa metriä puhtaasti pumppaamalla vetojen loppuessa kesken. Kilpailureitti vietti kuitenkin sen verran alamäkeen että en katsonut aiheelliseksi pysähtyä asettelemaan ketjua takaisin eturattaalle. Ketjujen putoamisesta huolimatta aika oli 3 sekuntia ensimmäistä kierrosta nopeampi..Oli varmaan ensimmäinen kerta kun pyörästäni putosi ketju eturattaalta yhteen eturattaaseen siirtymisen jälkeen niin että vaihtajan jäykistämisvipu on päällä. Edellisenä viikonloppuna putosi kerran, mutta silloin takavaihtaja oli unohtunut löysään asentoon.

Erikoiskokeen 11 lopussa oli ainoa varsinainen kohelluspaikka kisassani. Kivien ja juurien seassa kovalla vauhdilla pito oli irti jo ennen vaikeaa kantoa, jonka jälkeen tehtiin tiukka 90 asteen käännös oikealle. Lopuksi kenkä nappasi kiinni kannon juureen ja vauhti loppui totaalisesti. Yritin väistää takaa lähestyvää Kakea, mutta sielläkin mies kohelsi sen verran että katsoin paremmaksi vain ajaa maaliin. Kovaa vauhtia mies joka tapauksessa piti. Keskimäärin 20 sekuntia minua nopeampi per pätkä. Treeneissäkin ei Kaken perään lähtiessä juuri taukoa tarvinnut pitää kun mies katosi horisonttiin pölypilvi perässään.

Kunnon puolesta olisi voinut ajaa kovempaakin. Ei tuntunut 12 erikoiskoetta pahalta. Hitaissa teknisissä kohdissa ajoin niin kovaa kuin taidot riitti, nopeissa kohdissa niin lujaa kuin uskalsin. Oma kunto olisi antanut ajaa kovempaakin, mutta pidin jarruilla vauhdin sellaisena että tiesin homman pysyvän lapasessa.

Epäilin kisaa edeltävänä päivänä reittiin tutustuessani voimieni ehtyvän loppua hohti, mutta vauhti tuntui vain kasvavan kierros kierrokselta ja ajolinjat muuttuivan puhtaammiksi. Hissinousut tekivät kisaamisen niin fyysisesti helpoksi, että pidemmänkin kisan olisin jaksanut hyvin ajaa.

Kake kisapätkällä. Kuva Kosti Koistinen
Kake kisapätkällä. Kuva Kosti Koistinen

Kun ottaa huomioon että vietin kisapaikalla koko edellisen viikonlopun ja puolet edellisestä päivästä tämä oli varmasti eniten ennakkoon tutustumani kisa ikinä. Reitin tunsin hyvin ja kisan aikana minulla oli selkeä käsitys mistä ajaa. Fysiikka ei pettänyt ja reitit olivat mukavan teknisiä makuuni. En ole kuitenkaan ole tottunut ajamaan riittävän kovaa vauhtia teknisiä polkuja alamäkeen joten ajotuntumaa endurokisojen vaatimaan vauhtiin ei selvästi ole tarpeeksi. Normaaleilla lenkeilläni, kun olen polkenut mäen päälle minulla ei ole tarve ajaa täysillä mäkeä alas vaan menen yleensä vähän hitaammin enempi fiilistellen.

Tuloslistalta löydyn yleisen sarjan puolelta sijalta 114 ja M40 sarjassa sijalta 15. Ehkä ensi vuonna uudestaan. Ei minulla kuitenkaan todennäköisesti riitä mielenkiinto koko kesää Messilän tai muiden bikeparkien rinteillä ajella. Kaverillani Kakella oli ihan toinen tahti päällä. Sijoitus 33. Ja tarinoista päätellen ketju putosi lähes joka toisella laskulla ja yhdet OTBtkin taisi matkalle osua. Vähän treeniä niin saattaisi mennä aika paljon kovempaakin.

Pyörää tuunasin jonkin verran kisaan. Kiekoiksi vaihdoin talvella kasaamani 36 milliä leveät Syncros kiekot. Olin jo pidempään mietiskellyt miltä tuntuisi todella leveät vanteet. Kun Syncrosin vanteet irtosivat talvella Hi5bikesistä 5 euroa kappale oli pakko kokeilla ja rakentaa kunnon hätävarjelun liioittelukiekot. Eipä ollut pienintäkään epäluottamuslausetta kiekkojen suhteen. Eturenkaaksi varastosta löytyi Hans Dampf 26*2,35 ja taakse hieman yllättäen Racing Ralph 26*2,25 UST. Kokeilin ensin taakse Nobby Nic 26*2,4sta, mutta se ei mahtunut kunnolla pyörimään haarukassa, joten korvaavaa renkasta piti etsiä ihan periaatteella, mitä varastostani löytyy ja taakse mahtuu. Hyvin toimi kuivilla poluilla. Paineet olivat molemmissa päissä jotain alle 1,5 baaria.

Jousitusta muutin niin että takaiskarista poistin 20 PSItä painetta. Leftyn kanssa kärsin kisaa edeltävänä viikonloppuna läpilyönneistä isommissa hypyissä, mutta homma ratkesi kun muistin että keulastani löytyy vaimennuksen progressiivisuuden säätö. Säätö vaan toiseen ääripäähän, eikä huolia läpilyönneistä enää ollut. On muuten ensimmäinen kerta kun käytän kyseistä säätöä. Satulaa päädyin lopulta pudottamaan kisaa varten vaivaisen yhden sentin. Nämä kaksi viikonloppua Messilässä vahvistivat henkilökohtaisen mielipiteeni että minä en hissitolppaa tarvitse.

Ehkä jos tätä tekisi useammin niin hankkisin rinteisiin toisen stemmin jolla ohjaustangon saisi pari senttiä korkeammalle. Ja ehkä se ketjunohjurikin olisi hyvä, mutta en antanut yhden ketjun putoamisen häiritä ajamistani, enkä ainakaan vielä ole suunnitellut ohjurin ostamista.

Ehkä tämän tehotreenin jälkeen Krampin lenkilläkin pyörä syöksyy alamäkeen edes vähän nopeammin.