MC Krampin 20v-juhlasafari – done and dusted

Harvoin on safarin suunnitteluun, vatvomiseen, reittien hakuun ja jopa pieneen jäsentenväliseen debattiin käytetty niin paljon aikaa ja energiaa kuin nyt. Onhan 20v-safarin järjestäminen kuitenkin jotain spesiaalia, jota ei kovin moni maastopyöräilyyn vakavasti suhtautuva höntsäkerho pääse järjestämään. Lopulta kaikki palaset loksahtelivat kohdalleen ja alettiin jännittämään, ajetaanko safari kylmässä vai sateessa vai molemmissa. Muistan sellaisenkin syyssafarin, kun itse en vielä lukeutunut tähän kunniakkaaseen joukkoon ja Jari veti melko teknisessä maastossa safarikierrosta lumipeitteen kasvaessa noin 3cm/tunnissa. Asia, mitä on nyt vuosien jälkeen mukava muistella – mutta ihan sellaista haastetta ei nyt tähän kaivattu.

Starttipäivä kuitenkin valkeni suorastaan loistavan aurinkoisena. Väkeäkin oli saapunut todella mukavasti, vaikka koronapeikko oli väijynyt koko ajan järjestämisen taustalla. Jostain mainoksesta tuttu ”kokemus tuo varmuutta” -hokema osoitti paikkansapitävyytensä kun Oz jakoi porukan ryhmiin ja antoi lähtökäskyn. Ryhmiä oli kolme – ”Anan” alias Antin leppoistelurymä, allekirjoittaneen (Mikan) nopeampi neulaspolkuryhmä ja e-urheilijat, joita Oz luotsasi Lahden viidakoissa.

Johdatellessani letkaa ylös urheilukeskuksen rinteitä huomasin oman ryhmäni koostuvan lähinnä huippu-urheilijoista, koskapa puhe ei hiljentynyt vaikka vauhtia koitettiin pitää mukavasti. Erilaisten Tapanilan-Messilän polkukiepsutteluiden jälkeen saavuimme Tiirismaalle, jossa ryhmä kehui vuolaasti lahtelaisten neulaspolkujen – ja erityisesti neulasten laatua ja kokoa. Tiirismaan hurvittelu vaihtui pian Tiilijärvien kaahaamiseen, joka sai loppunsa lopulta kun kahvin tuoksun houkuttelemana kurvasimme Matkakeitaan pihaan. Nopean kahvitauon jälkeen kohtasimme kahville matkaavan Antin hymyilevän ryhmän. Pikaisten kuulumisten vaihdon jälkeen jatkoimme kohti Hälvälän nummia ja siitä edelleen Kukonkoivun tasamaaenduropätkille, toki nautittuamme välissä reilun annoksen Ketarlampien kivikkoista vuoristorata-parhautta. Lopulta suuntasimme määränpäätietoisesti takaisin starttipaikalle Riihelän reittien kautta.

Ryhmä toimi hienosti ja letka ei venynyt eikä paukkunut, vaikka ryhmän vetäjän ominaisuudessa yritinkin lunastaa lupaustani nopeista neulaspoluista. Lopputuloksesta ei voi olla ihan varma, mutta ainakin kohtuunopeasti pääsimme reitin ja kyllä neulasiakin polulla todistettavasti oli. Teknisistä murheista ei tarvinnut kärsiä ja yhtä murrettua kylkiluuta lukuunottamatta matka eteni ilman sen suurempia haavereita.

Kiitos tietysti oman kerhon porukoille hienosta venymisestä sekä tottakai osallistujille: ei osallistujia – ei safaria. Toivottavasti näemme vielä seuraavillakin Krampin retkillä . Kannattaa pysyä viritettynä Krampin foorumille ja instagramiin – sieltä se totuus löytyy: mutaa, hikeä ja kahvitaukoja jo 20 vuotta!