Kihelmöintiä vatsanpohjassa

Tänä aamuna se iski. Kihelmöintinä vatsanpohjassa, outona tunteena takaraivossa. Vellovana epävarmuutena. Työnteosta ei tahtonut tulla mitään kun kalvava epävarmuus omista kyvyistä sai ajatukset harhailemaan aivan muualla kuin työasioissa.

Tunne oli tuttu. Se oli aikaisemmin esiintynyt vahvana kahden aikaisemman harrastukseni parissa. Ensin judossa jossa se iski päälle kuin höyryjuna viimeistään siinä vaiheessa kun kilpailupaikalla oma nimeni kuulutettiin. Se kuului vahvana myös toiseen entiseen rakkaaseen harrastukseeni laskuvarjoiluun. Laskuvarjoilussa se kuului vakiovieraisiin aina kun isolla porukalla mentiin taivaalle tekemään jotain vaikeaa. Se alkoi kun lentokoneen pyörät irtosivat kiitoradasta ja saavutti maksiminsa kun lentokoneen ovi avattiin hyppylinjalla.

Mutta nyt se iski minuun nykyisen harrastukseni pyöräilyn merkeissä. Enkä muista että se olisi koskaan pyöräilyn parissa iskenyt minuun näin vahvana ja varsinkaan näin aikaisin.

Minuun oli iskenyt kilpailujännitys.

Kaksi vuotta sitten olin juuri ajanut kymmenennen Tahko MTB kilpailuni. Kaikkea muuta kuin optimaalisista lähtökohdista huolimatta kisa oli mennyt varsin loistavasti. Olin seitsemännen kerran ajanut maaliin 120 kilometrin kisan. Siinä kohti mieleen tuli onko Tahko tarjonnut minulle jo kaiken jännityksen mitä sillä on tarjolla. Kahden kierroksen kisasta oli tullut täyttä rutiinia, minkä ajamiseen tuntui ettei ihmeellistä valmistautumista tarvita. Oli muutoksen aika.

Mietin vakavissani onko enää mitään järkeä ajaa Nilsiään asti ottamaan miehestä mittaa kun kisa menee rutiinilla läpi vuodesta toiseen. Reilun kuukauden asiaa mietin ja päätin kokeilla panosten nostamista.

Puoli päivää kun olin piehtaroinut omassa epävarmuudessani totesin että yksi päätavoite tämän vuoden Tahkon kisan suhteen on saavutettu. Olen päässyt pois mukavuusalueeltani ja epävarmuus ja jännitys kilpailua kohtaan on palannut ja vahvempana kuin koskaan. Kun sen tajusin niin suupielet kääntyvät väkisin hymyyn kuin huomaan ties kuinka monennen kerran miettiväni pystynkö ajamaan 180 kilometriä alle 14 tunnissa ja 15 minuutissa jotta pääsisin vielä yhdelle 60 kilometrin kierrokselle.

Olen siis lauantaina tavoittelemassa suomalaisen maastopyöräilyn idiotismin graalin maljaa. Tahkon 240 kilometriä.

Tänä vuonna Tahkolla on kramppilaisia kisaamassa vähemmän kuin pitkään pitkään aikaan. Laskujeni mukaan vain 5 kappaletta. Mutta panokset ovat korkeammalla kuin koskaan. Peräti 3 kramppilaista aikoo ajaa 240 kilometriä. Yksi kolmesta tosin sponsorinsa väreissä.

Lisäksi yksi kramppilainen ajaa LaPyn väreissä henkilökohtaista ja tiimisuoritusta kuudellakymmenellä kilometrillä.

Jos kaikki menee nappiin niin lauantaina kirjataan krampin historian nopein ja kolme hitainta kisa-aikaa.

 
Jussi Heikkilä