Haanja 2019

Tõnis kyselee paljonko kello on. Vastaan 8.59. Noin minuutti aikaa lähtöön. Seison lähtökarsinan keskiosassa valmiina jälleen kerran Haanja 100 maastopyöräkilpailuun. Vettä sataa taivaalta ihan niin kuin aina Haanjassa. No oikeasti ei ihan aina, mutta kyllä märkä kilpailu on paljon todennäköisempi kuin kuiva. Ja kun koko tienoo on maaperältään savimaata, on luvalla taas jotain mitä kotimaassa ei ole tarjolla.

Seurassani lähtöruudukossa on Virolaiset Tõnis, Heiki ja Hugo sekä Rauli, Hape, Ismo ja Jyri. Tämänvuotisen ennätyksellisen suuren 8 hengen suomiporukkamme ajokoirat Mika, Mikko ja Jari ovat sijoittuneet lähtöruudukkoon huomattavasti meitä edemmäs.

Lämpötila näyttää 7 astetta ja vettä sataa. Eilen oli vielä kuivaa, mutta jossain välissä yöllä sade on jälleen tullut värittämään kilpailuamme.

Hetkeä aiemmin olen työntänyt päältäni sadetakin takakaskuuni todeten että keli on jälleen kerran juuri sitä mitä olen tullut hakemaan. Näillä sääparametreillä minun ei kannata tukahduttaa itseäni sadetakin sisälle. Nyt vähän paleltaa, mutta tilanne muuttuu nopeasti kun saan ketjun kireälle. Olen myös käynnistänyt rintatelineessä olevan GoPro kameran, joka minulla on ensimmäistä kertaa mukanani pyöräkilpailussa. Sain hieman huomiota kaveripiirissäni hankkimalla uudelle GoProlleni sukelluskotelon. Eräs Haanjan ensikertalainen ihmetteli kun olin vahvasti sitä mieltä että GoPron 10 metrin vedenkesto ei ole riittävä suoja Haanja 100 pyöräkilpailun olosuhteita varten. No ehkä se tänään selviää hänellekin miksi sukelluskotelo on ihan hyvä juttu.

Lähtölaukaus pamahtaa. 500 hengen karsinan takaosassa seurauksen eivät näy heti vaan joudumme odottamaan hetken ennen kuin massa edessämme lähtee liikkeelle. Lopulta pääsemme matkaan. Koko ajan venyvä nauha maastopyöräilijöitä alkaa edetä reipasta vauhtia. Varon kuitenkin polkemasta liian kovaa vauhtia. Turha rehkiä liikaa ensi kilometreillä. Päivästä tulee kuitenkin pitkä. Ajamme kilometri toisensa jälkeen asfalttia pitkin eteenpäin. Tässä kisassa ei juuri asfalttia ole luvassa alkua lukuun ottamatta. Massalähtökisoissa pitää kuitenkin aina alkumatkasta vetää porukka riittävän pitkäksi nauhaksi ennen kuin siirrytään kapeammille metsäosuuksille.

Pikkuhiljaa Virolaiset Heiki, Tõnis ja Hugo pääsevät karkuun. Jalkaa olisi pysyä perässäkin mutta turhaa rehkiä liikaa. On järkevämpää pitää oma vauhti alusta lähtien. Minun paikkani loistaa tulevat vielä. Ja ne pätkät eivät ole tieosuuksilla.

Lopulta siirrymme hiekkatielle. Pätkä näyttää tutulta. Luvassa on ilmeisesti parilta aikaisemmalta vuodelta tuttu loiva nousu, jossa pehmeä hiekka aiheuttaa ongelmia kilpailijoille. Arvelen että hiekka on jopa kovempaa näin märkänä, joten kohta on varmaan tavallista ajettavammassa kunnossa. Kun jono hiljentää vauhtia lähden hakemaan ohituslinjaa vasemmasta reunasta. Pääsen lähes mäen päälle ennen kuin edessä taluttavat pyöräilijät pakottavat minut jalkautumaan.

Hetken päästä Tõnis ja Heiki saa jälleen minut kiinni. Ilmeisesti onnistuin ohittamaan virolaiset ystäväni tuon muutaman kymmenen metrin ylämäessä. Muutama kilometri myöhemmin päästän ystäväni jälleen karkuun. Ei ole minulla jalkaa pitää heitä tiellä takanani. Päätän jossain välissä sammuttaa kamerankin. Virtaa ei kahdesta lisäakusta huolimatta ole koko kisan tallentamiseksi.

Kun muta lisääntyi niin siirryin ohituskaistalle.

Pikkuhiljaa tiet joita ajamme alkavat käydä kapeammiksi ja kapeammiksi. Alamme lähestyä kisan itselleni hauskimpia hetkiä. Tässä kisassa jään auttamatta teillä jalkoihin, mutta kun olosuhteet muuttuvat huonommiksi on minut vuoroni iskeä. Kun on riittävän teknistä, mutaista ja liukasta, voin vähän huonommallakin jalalla röyhkeillä ajolinjoillani pitää hauskaa kisan alkupuolella kun porukka on vielä hyvin tiiviisti kasassa.

Virolaiset yrittivät parhaansa mukaan estää etenemistäni alamäessä. Mutta edes tämä tekniikka ei saanut minua hiljentämään.

Kun sukellamme lupaavan näköisien metsien siimekseen käynnistän aina kamerani. Joissain näissä metsiköissä saan toivon mukaan tallennettua ohituskarnevaalit, joista olen vuodesta toiseen puhunut kavereilleni. Jono edessäni hiljentää ja pysähtyy. Tunnistan paikan ojan ylittäväksi sillaksi, jossa kilpailijat kiltisti taluttavat yksi kerrallaan pyöränsä ojan yli. Jos jalka olisi vahva painelisin röyhkeästi pusikon puolelta ohi. Tänään se ei kuitenkaan ole, joten päätän kiltisti jonottaa muiden mukana. Valitettavasti tässä massalähtökisassa tarvitaan ainakin yksi sumppu ennen kuin porukka saadaan riittävän levälleen että voidaan oikeasti alkaa ajamaan. Matkaa maaliin on yli 90 kilometriä. Vielä ehtii tehdä vaikka mitä jos jalkaa vaan riittää.

Mutaa ja jyrkkää alamäkeä. Parasta mitä Haanja pystyy minulle tarjoamaan.

Lopulta saavumme ensimmäiseen sellaiseen paikkaan mitä olen odottanut. Riittävästi mutaa ja liukkautta ja mukavasti alamäkeen viettävä polku. Ja ei muuta kuin ohitusvaihdetta silmään. Muutama hetki ja ensimmäiset kymmenen pyöräilijää on ohitettu. Polku edessäni on auki, mutta vain hetken. Saavutan seuraavan ryhmän hetkessä ja aikaakaan tuhlaamatta haen ohitusta. Joku yrittää pysäyttää etenemistäni heittäytymällä polulle kyljelleen pyörineen päivineen. Löydän silti riittävästi tilaa ohitukseen ja syöksyn seuraavien kilpailijoiden perään.

Tämän vuoden kisassa loistaa poissaolollaan loputtoman liukkaat kohdat. Tällaiseen paikkaan kun on aikaisempina vuosina osunut niin mikään ohjausliike ei ole johtanut toivottuun tulokseen. Sen sijaan reitti on tänä vuonna todella hitaassa kunnossa. Olen ajanut paljon kosteampiakin Haanjan kisoja. Tänä vuonna esimerkiksi ei juurikaan tarvitse pelätä loputtoman upottavia paikkoja vaan lähes kaikkialla on 5 sentin mutakerroksen alla kantava pohja. Mutta tuon viiden sentin mutakerroksen kosteusprosentti ja viskositeetti on juuri niin energiaa syövä että tänään ei keskinopeudella juhlita. Watteja saa kuitenkin kampeen syöttää että pyörä ylipäätään suostuu eteenpäin kulkemaan. Ja vuosi vuodelta kisan järjestäjät tuntuvat löytävän lisää metsäpolkuja ja uusia reittejä joilla nopeasti rullaavaa tietä saadaan vaihdettua hitaasti rullaavaan polkuun.

Tänään jalka on heikko. Yksi ihmettelyn aiheeni Virossa on että se ei juuri näy ylämäessä. Vähänkin vittumaisemmassa paikassa huonommallakin jalalla pysyn muiden matkassa ylämäessä niin polkien kuin taluttamallakin. Mutta kun reitti muuttuu nopeammaksi, joudun katselemaan kuinka muut kilpailijan ympäriltäni häviävät kovalla vauhdilla horisonttiin. Onneksi edessä on aina uusi metsä, jossa jälleen näemme nopeuseron muuttuessa toisen suuntaiseksi. Tiepätkillä joissa jään jalkoihin jostain syystä GoProni ei ole yleensä päällä. Itsekkäistä syistä suosin enemmän kuvaamista metsän siimeksessä.

Paikallinen laskettelukeskuksen rinnekin oli mutainen.

Alan malttamattomana odottamaan ensimmäistä huoltoa ja erityisesti maastoja huollon vieressä. Eka huolto sijaitsee paikallisessa hiihtokeskuksessa missä reitti suosii teknistä ja röyhkeää kuljettajaa. Alan suorastaan hakeutua jonon hännille. Itselleni nautinnollista laskettelurinteen laskua varten tarvitaan myös ohitettavia. Porukkaa onneksi riittää ympärilläni näin alkumatkasta. Itse laskettelurinteen lasku oli jälleen itselleni puhdasta nautintoa. En ole varma onko kanssakilpailijoideni kommentit saman suuntaisia, mutta sanotaan nyt vaikka näin että muiden kärsimys on oma voimavarani vaikeissa paikoissa. Taluttajia oli paljon. Osa mäen ajajistakin päätti kuperkeikan päätteeksi vaihtaa talutuslinjalle. Ja kun mäen alle päästiin oli luvassa jälleen nousua. Selpentiini sellaista. Pari ensimmäistä selpentiiniä oikaisin ja aloitin tuskaisen nousun mäen päälle. Virolainen savinen nurmipinta rullaa kuin kuuluisa täi tervassa. Aivan lopussa jouduin turvautumaan lyhyeen talutukseen ennen kuin polkaisin huoltopisteeseen täyttämään juomapulloa ja työntämään makkaraa suuhun.

Yksi virolainen oli hukannut pyöränsä alamäessä ja on kävelemässä ylämäkeen noutamaan pyöräänsä.

Hetken päästä löydän itseni työntämässä pyörääni ylöspäin samassa laskettelurinteessä, jota ajoin alaspäin ennen huoltoa. Hitaasti mäkeä alas valuvien pyöräilijöiden seassa näkyi yksi nopeasti kiitävä piste, jonka tunnistin Hapeksi. Huutelin kannustushuutoa Hapen perään. Hetkeä myöhemmin näin ystäväni Ismon ajavan huomattavasti rauhallisemmin mäkeä alas. Huutelin ohjeita jarrujen käytön vähentämisestä. Vastineeksi Ismo uhkasi minua suoranaisella väkivallalla. Ei ilmeisesti ollut kisan hienoin hetki menossa Ismolla. Olin myös näkevinäni Heikin taluttamassa pyöräänsä ylempänä mäessä kun Hape kiiti ohitsemme. Ei mies siis kovin kauas edelleni ollut kuitenkaan ehtinyt.

Noin 25 kilometrin kohdalla alitettuamme tie ojarumpua pitkin GoPro piippaili hetken aikaa ja lopetti toimintansa. Päätin pitää tauon ja vaihtaa kameraan akun. Muutama minuutin kuluttua akku oli vaihdettu, mutta totesin että sukelluskotelo oli huurussa sisäpuolelta. Ei mahda mitään. Tällä olisi pärjättävä.

30 kilometrin tietämillä se iski ja kovaa. Vitutus. Totesin että jalat alkavat ilmoittamaan että nyt olisi jo aika lopettaa. Junttasimme heinäpeltoa aivan liian pitkään ylämäkeen kovalla voimalla ilman että pyörä juurikaan suostui liikkumaan eteenpäin. Samalla laskeskelin että tätä samaa on edessä vielä ainakin 6 tuntia ja 70 kilometriä.

Joka vuosi olen ensimmäisestä huollosta ottanut tarjotun geelipussin taskuuni käyttämättä sitä kuitenkaan kisassa. Tällä kertaa se piti kuitenkin puristaa suuhuni ihan puhtaaseen vitutukseen. Kokemuksesta tiesin että useimpina vuosina henkisesti vaikeimmat paikat on juuri tuossa 30-40 kilometrin kohdalla. Alkumatkan hurmos on takana ja kuski alkaa väsyä. Baltian maiden korkeimpaan kohtaan Munamäelle on vielä reilusti ylämäkivoittoista matkaa ja epätoivo iskee kun ajattelee miten paljon kärsimystä on vielä edessä. Vuosien mittaan olen oppinut aika hyvin käsittelemään tuota epätoivoa. Se on vain käärittävä pieneksi mytyksi takaraivoon ja lakonisesti jatkettava työtä tunnista toiseen. Kyllä toivo pikku hiljaa palaa kisan aikanakin kun Munamäki on hoidettu ja 50 kilometrin kyltti ohitettu.

Saapuessani 37,3 kilometrin huoltoon näen jälleen Heikin juuri poistumassa huollosta. Totean että minullahan saattaa olla mahdollisuuksia hänen saavuttamiseen jos nopeutemme kerran on lähes sama. Täytän jälleen juomapulloni ja työnnän juustokakkua suuhun ennen kuin jatkan matkaa. Pysähdyn kuitenkin jo parinkymmenen metrin jälkeen ja menen aitan kuistille kuivaamaan GoProtani. Kaivan paskapaperia muovipussista ja yritän kuivata sukelluskotelon parhaani mukaan sisäpuolelta. Tulos ei ole lähellekään täydellinen kun litimärkä mies sitä yrittää tehdä mutta ilmeisesti kuitenkin vähän parempi kuin ennen kuivausta. Kiipeän nopeasti pyörän selkään ja jatkan matkaa. Heiki on saanut jo ihan riittävästi etumatkaa. Ei muuta kuin perään. Ymmärrän että tästä saattaa tulla tuntien projekti saada mies kiinni kun etenemme lähes samalla nopeudella, mutta mitä muuta minulla on kuin aikaa aina maaliin asti.

Matka jatkuu ja vaikka tyhjien jalkojeni takia tuntuu että jään yhä pahemmin virolaisten jalkoihin kisan jälkeen väliajat kertoivat, että puolustan sijoitustani kisassa hyvin tasaisesti koko kisan ajan. Eli vaikka kuinka tuntuu että jään yhä pahemmin muiden jalkoihin helpoilla osuuksilla onnistun omilla vahvuusalueillani saamaan takaisin tiepätkillä hukkaamiani sijoituksia.

Noin 40 kilometrin kohdalla  totean asian mikä korviini on jo alkumatkasta antanut muutamia varoitusmerkkejä. Takarenkaassani on liian vähän ilmaa. Ajatus pikkupumpun kaivamisesta rungon sisältä esiin ei kiinnosta yhtään, joten päätän että rengas saa vielä kestää seuraavat 15 kilometriä huoltoon. Kotimaan kisassa olisin polun varressa pumppaamassa, mutta onneksi Haanjan muta ilman kiviä on myös hyvin rengasystävällistä.

Lopulta eteemme nousee Munamägi, jolle nousu on niitä harvoja asfalttipätkiä koko kisalla alkua mukaan ottamatta. Viime vuonna Munamäelle tunkattiin polkua pitkin ja ajettiin asfalttia alas. Ehdottomasti se on mukavampi näin että ajetaan asfalttia ylös ja polkua alas.

Massamurhaaja ja sen kaksi haaraa. Virolainen edessäni ei anna tietä. Ei se mitään. Parasta teknisessä alamäessä on ihmispujottelurata.

50 kilometrin kylttikin ohitetaan ja pieni toivonkipinä maaliinpääsystäkin alkaa jo osoittaa heräämisen merkkiä. Mutta mitä tärkeintä alkaa olla aika käynnistellä GoPro. Edessä on legendaarinen Massimörvar eli Massamurhaaja. Lyhyt mutta vittumaisen pehmeä ja jyrkkä alamäki. Ja kuten toivottua edessä näkyy mäen päällä pari virolaista, jotka tahtomattaan pääsevät statisteiksi videopätkääni. Jyrkimmän kohdan alussa polku jakaantuu kahteen haaraan. Toinen virolainen lähtee taluttamaan pyöräänsä vasemmalta pesässä tulevan aikoessa taluttaa oikealta. Hän säpsähtää nähdessään minut, mutta ei tee elettäkään väistääkseen. Niinpä valitsen vasemman haaran. Ohitan edellä ajavan virolaisen ja toisen joka on poikittain puolessa välissä rinnettä ja vapautan jarrun. Massamurhaaja on tänään kiltillä tuulella. Näin märkänä se ei ole niin pehmeää hiekkaa näin kuin voisi olla. Jatkan matkaa.

Mallasjuomahuolto.

Pari minuuttia myöhemmin huomaan reitin varressa saunan kuistilla ystäväni Hugon. Vilkutan hänelle. Hetken päästä huomaan että kuistilla istuu kaikki kolme virolaista ystävääni Tõnis, Heiki ja Hugo. Kurvaan saunan pihaan, jossa huomaan kädessäni olevan mallaspitoisen palautusjuoman. Palautusjuomaa juodessani kuulen että en ole ainoa maastopyöräilijä Haanjan metsissä, jolla on motivaatio-ongelmia. Päätän käyttää tilaisuuteni hyväksi ja jatkaa matkaa. Myöhemmin illalla Tönis kertoo että onneksi sauna ei ollut päällä. Se olisi johtanut keskeytykseen.

55,7 kilometrin huollosta saan lautasellisen makarooni-makkaraa. Elämä hymyilee. Tällä se on ennenkin saatu pyörä taas pintaliitoon mudan päälle. Tai ainakin kuljettajan motivaatiota etenemiseen kasvatettua. Pumppaan myös lisää ilmaa takarenkaaseen ennen kuin jatkan matkaa.

Lämmin ruoka tekee ihmeitä ja pyörä tuntuu taas kulkevan huomattavasti paremmin kuin ennen taukoa. Edelleenkään jalka ei ole vahva, mutta tunti tunnilta maaliin pääsy alkaa tuntumaan entistä todennäköisemmältä vaihtoehdolta.

Seinäjyrkät nousut vetivät mieltä matalaksi. Ei tosin niin paljon kuin heinäpellot joissa pyörä ei rullannut juuri yhtään.

Normaalisti näin kisan loppupuolella olen alkanut ajamaan kimppaa jonkun muun yleensä suomalaisen kanssa. Tänä vuonna tuollaista sosiaalista luksusta ei ollut tarjolla. Menin aina eri nopeutta kaikkien muiden ympärilläni olevien pyöräilijöiden kanssa. Joko liian hitaasti tai liian kovaa. Muta lensi ja hitaasti mutta varmasti maali lähestyi. Kaikesta huolimatta pyörä pelasi aivan loistavasti. Vain pari aivan pienintä takaratasta saivat ketjun hyppimään. Näin hitaasti etenevässä kisassa en kaivannut noita kahta vaihdetta ollenkaan. Sadekin oli päivän mittaan lähes loppunut ja niskaan tuli vain pieniä kuuroja silloin tällöin. Lämpötilakin oli noussut peräti 12 asteeseen. 60 kilometrin kohdalla katsoin parhaaksi poistaa irtohihat. Irtolahkeiden poistamistakin harkitsin, mutta päätin jättää homman huoltoon hieman enemmän akrobatiaa vaativana.

78,5 kilometrin kohdalla huolto oli ampumahiihtokeskuksessa. Kaadoin suuhuni kohtuuttoman monta mukia RC colaa ja perään Eesti Pagarin leivonnaisia. Päätin myös luopua irtolahkeista. Jumpatessani lahkeita pois jaloistani huoltopisteen ohitti potkupyörä. Tuollaisen epäpyörän näkeminen kisassa sai minussa aikaan tarpeen jatkaa heti matkaa ja yritinkin ajaa potkuttelijan kiinni siinä onnistumatta. Hienosti se kick bikekin kulkee Haanjan metsissä kun sitä osaa käskyttää.

Viimeisen huollon jälkeen reitti tuntui nopeammalta kuin kertaakaan kisan aikana. Polut olivat varsin hyvin rullaavia ja hieman alamäkivoittoisempia kuin aikaisemmin. Tietenkin pari poikkeustakin oli. Muutama polku oli möyhennetty oikein perusteellisesti metsäkoneilla. Oli suorastaan koomista kun pyörä ei polkematta suostunut rullaamaan jyrkkään alamäkeen kun kulku-ura oli oikein pehmeä metsätöiden jäljiltä.

Kun reitille tuli enemmän mutaa ohituspaikka löytyi lähes aina. Seuraavalla tiepätkällä sitten luovutin saavutetun sijoituksen parannuksen takaisin.

Tunne että olen vain muiden tien tukkeena vahvistui matkan edetessä. Teillä minua ohiteltiin edelleen isoilla nopeuseroilla eikä metsäpoluistakaan enää tullut alkumatkan veroisia ohitusjuhlia. Varmaan sen takia kun kilpailijan olivat kisan loppupuolella jo niin levällään kaukana toisistaan. Myös GoPron toinen akku oli jo luovuttanut. Näin lähellä maalia en kolmatta enää aikonut kaivaa esiin. Varsinkin kun sukelluskotelon huurtuminen oli teetättänyt edellisellä kerralla niin paljon työtä.

Noin 10 kilometriä viimeisen huollon jälkeen sain taas potkupyöräilijän selän näkyviin. Toista kertaa en aikonut enää päästää häntä karkuun. Alkoi hidas, mutta määrätietoinen potkuttelijan kiinni ajo. Lopulta ajattelin päässeeni iskuetäisyydelle ajamäessä, kun polku kääntyi jyrkästi vasemmalle. Jätin jarrutuksen viime tinkaan ja mielessäni näin jo kuinka hienosti syöksyn potkupyörän ohi ulkokaarteen puolelta. Valitettavasti vain Haanjan muta teki minulle kepposensa ja pyörä makasi mutkassa maassa, minä hajareisin sen päällä. En tunnusta itse kaatuneeni, mutta pyörä kuitenkin makasi maassa, joten kisan ainoa kaatumismerkintä tuli lokikirjaani tässä kohti. Ei muuta kuin nopeasti pyörän selkään ja ohi potkupyörästä muutama sata metriä myöhemmin.

Ihan loppumatkasta jyrkät tunkkausmäetkin alkoivat jo tuntua jyrkiltä. Toisin kuin alkumatkasta, tuntui että joutui tunkkausmäissäkin päästämään virolaisia ohi. Ja kun mäen päälle pääsi, ei ohittajia näkynyt enää missään. Vajaa 10 kilometriä ennen maalia jyrkässä alamäessä kuitenkin virolaisia tuli selkä edeltä vastaan iso kasa. Mäen alla vain yksi onnistui välttämään raivoisan alamäkiohitukseni. Aloitin tiukan takaa-ajon. Olimme jo niin lähellä maalia, että päätin unohtaa jalkojeni vastalauseet ja lisäsin vauhtia. Kun syöksyimme omakotilähiön läpi olin jo päässyt virolaisen kantaan. Ylitimme tien ja ajoimme perä perään kangasmetsään. Ilokseni emme ajelleetkaan alueen asfaltoituja ulkoilureittejä pitkin vaan metsäpolkuja. Totesin että koska virolainen ei onnistunut pudottamaan minua aikaisemmin omakotilähiön teillä, niin ei hän voita minua kangasmetsän poluillakaan. Neljän kilometrin kyltillä päätin että tätä kamppailua ei ratkaista maalisuoralla ja kurvasin kilpakumppanini ohi. Lisäsin vauhtia tiedostaen kuitenkin että vaatimaani vauhtia pitää pystyä ylläpitämään 4 kilometriä. Aloimme selvästi olla lähellä kisakeskusta kun kuulutukset kuuluivat jo epäselvinä.

Keskityin parhaani mukaan optimaalisien ajolinjojen hakuun, todeten että juuri tällaista metsää kotikulmatkin ovat pullollaan. Vilkuilin välillä taakseni ja totesin tyytyväisenä että taktiikkani näytti purevan. En kuitenkaan uskaltanut hellittää, siltä varalta että vastustajani säästelisi loppusuoralle tai jos hänen takaansa tulisi joku vahvajalkaisempi. Kilometri ennen maalia oli vähän teknisempää polkua. Tein jopa pari huonoa reittivalintaa jotka maksoivat minulle joitakin sekunteja. Puoli kilometriä ennen maalia tulimme leveämmälle polulle joka oli pohjustettu männyn kaarnalla. Ja kyllä oli vaikeaa noin fyysisesti. Pyörä ei halunnut pitää minkäänlaista vauhtia päällä. Hetkeä myöhemmin kurvasin kuitenkin tyytyväisenä maalisuoralle todeten että viimeisen noin 6 kilometrin matkalla kukaan ei enää tullut minusta ohi ja itse sain kasan ohituksia. Loppuajaksi tuli Haanja historiani hitain 9 tuntia ja 14 minuuttia.

Kirjoitus: Jussi Heikkilä

Tämän kisan jälkeen pyörä vaatii aina perusteellisempaa huoltoa.

Jos jaksoit lukea tänne asti niin eiköhän se hymy hyydy kun katsot seuraavan liian pitkän kisavideon.