Haanja 100

Kaksi autoa ajoi kohti Võrumaata. Etummaisessa pakettiautossa hiki virtasi, kun aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta ja mittari näytti 24 astetta. Ilmastointilaitteen kylmäaineet olivat jääneet matkalle jo aikaisemmin helteisenä kesänä. Tunne oli outo, kun kuitenkin oltiin jälleen kerran matkalla Haanja 100 maastopyöräkisaan, joka järjestetään Etelävirossa loppusyksystä. Kylmää, märkää ja mutaista on yleensä kisaan liitettyjä adjektiivejä. Ei tällaista säätä olla Haanjaan tultu hakemaan. Ismokin oli samaa mieltä. Metsässähän voi tulla kuuma tällaisena päivänä. Onneksi sääennuste lupaili säähän muutosta lauantaiaamuksi.

Lauantaiaamuna herätessä lämpötila on vieläkin 18 astetta. Syömme aamupalan ja suoritamme loputtoman arvonnan siitä mitä pitäisi pukea päälle ja mitä reppuun pitäisi päivän kisaa varten pakata. Minä tosin jätän reppuarpajaiset väliin. Repun jätin suosiolla kotiini. Lyhyet ajohouhousut ja lyhyt ajopaita. Jos varustus arveluttaa niin irtohihat.

Mukana reissussa on monien Haanjan reissujen karaisemia konkareita. Porukkamme Haanjassa vähiten kilometrejä ajaneet Joutsan Ismo Saari ja Kuusankosken mies Mikko Mannarikin ovat tällä kertaa hakemassa Virosta Haanjan Puffia. Sen saa kun ajaa maaliin asti 5 Haanja 100 kisaa. Itse sain kyseisen puffin viime vuonna. Orimattilan Toiveen paidassa ajava Rauli Saari paria vuotta aikaisemmin. Porukkamme ehdoton Haanjan konkari on myöskin Orimattilan Toiveen paidassa ajava Harri Saarinen, joka on tällä kertaa liikkeellä mitalin kiilto silmissä. Mitali ripustetaan maalissa kaulaan kun 10 loppuun ajettua kisaa ja vähintään 1000 kilometriä Haanjan metsiä on täynnä.

Kisa-aamuna taivas näyttää jo lupaavan tummalta.

Aamulla kun ajamme kisapaikkana toimivaa Võrun kaupunkia kohti, katselemme mustaa taivasta edessämme. Sääennusteet näyttävät pitävän paikkansa. Ehkä tästä saadaan sellainen Haanja 100 kuin mitä tulimme hakemaankin.

Parikymmentä minuuttia ennen ysin starttia alkaakin tihkuttamaan vettä. Nössöilen ja vedän irtohihat käsiini.

Startti. Oikealla Hape ja haven vieressä Rauli. Hapen edessä Ismo.

Startti tapahtuu ysiltä. Itse olen starttaamassa kisaan painavampana kuin kertaakaan aikaisemmin. Ismo valittelee samaa. Tyydymme tarkoituksella koko joukko takarivin lähtöpaikkaan. Jos jalkaa riittää, niin ehtii sitä kaahailla vähän myöhemminkin 100 kilometrin kisassa. Alkumatkalla on aikaa jumittua ruuhkiin. Jossain alkumatkasta se on kuitenkin odottamassa kun 500 kilpailijaa yrittää lähes yhtäaikaa puristautua metsäpolulle. Työnnän vielä juuri ennen lähtöä irtohihani paidan taskuun. Ehdin juuri ennen autolta lähtöä sujauttamaan taskuuni myös ajoliivinkin, siltä varalta että alkaa todella satamaan. Sade alkaakin sopivasti samaan aikaan kuin kisakin.

Alkumatkasta ajelemme kilometritolkulla teitä pitkin, jotta puolituhatta kisaajaan saadaan pitkäksi jonoksi, ennen kuin siirrymme metsäpoluille. Mikko pysähtyy laittamaan sadetakin päällensä. Moni muu on tehnyt saman johtopäätöksen.

Eka metsä, eka ruuhka. Jäi epäselväksi, mitä tässä jonotetaan. Hape vasemmalla.

Noin viiden kilsan kohdalla ensimmäisen mainittavamman metsäpätkän alussa on seisova jono. Näinhän se aina menee kisaajamassan häntäpäässä. Jonottelemme kiltisti samalla kun ääneen ihmettelemme, missä on se massiivinen luonnoneste, joka pakottaa satoja pyöräilijöitä taluttamaan pyöräänsä. Lopulta pienen mäen päällä kiipeämme takaisin pyörien päälle ja lähdemme metsikössä loivaan alamäkeen metsäpolkua pitkin. En malta olla nauttimatta tilanteesta ja teen parikymmentä röyhkeää ohitusta polun sivusta lyhyellä matkalla. Suupieleni kääntyvät väkisin hymyyn, kun tulemme taas tielle. hetken päästä Rauli ja Mikko liittyvät seuraan, kun jonotamme seuraavaan metsikköön.

Toinen metsä, toinen jono. Mikko poseeraa kameralle. Mikon takana Rauli.

Toisen sumppupaikan jälkeen ei enää tarvitse seisoskella, vaan etenemme ilman taukoja. Puoli tuntia kisan käynnistymisen jälkeen pikku tihkusade on muuttunut täysimittaiseksi kaatosateeksi ja lämpötilakin on pudonnut 9 asteeseen. Silti pidän irtohihat ja ajoliivin taskussani. Päätin että käytän niitä vasta kun tarvitsen. En yhtään aikaisemmin. Toistaiseksi kireänä pysyvä pyörän ketju pitää minua lämpimänä.

Tällä kertaa kisajoukon takaa suoritettu lähtö pitää huolen että emme jää jalkoihin tiepätkillä vaan etenemme muun massan mukana. Metsäpätkillä suoritamme röyhkeitä ohituksia kanssakilpailijoista. Ja sitä röyhkeämpiä mitä teknisemmässä kohti kulloinkin olemme. Etenemme Raulin ja Mikon kanssa kolmen kimpassa. Milloin kukakin etummaisena tai takimmaisena. Kuitenkin puheyhteyden päässä toisistamme.

parikymmentä minuuttia rankkasateen alun jälkeen Haanja alkaa esittelemään ominaispiirrettään. Liukasta savimaataan. Vaikka radasta ei näin äskettäin alkaneen sateen takia tule loputtoman upottavaa niin liukas kuitenkin. Pyörä ei aina halua mennä samaan suuntaan kuin kuljettaja sitä käskee. Nautimme tilanteesta. Tiedämme olevamme vähemmän arkoja mudalle kuin kanssakilpailijat ympärillämme.

Yritän ohittaa niljakkaalla metsätiellä kilpailijoita edelläni, mutta juutun metsätien mutaiseen ajouraan. Mikon ohitusyritys vasemmalla puolellani kokee saman kohtalon. Rauli sen sijaan suorittaa tyylikkään ohituksen koko porukasta ajourien välistä kovalla vauhdilla kuran lentäessä. Ihainen tyylikästä suoritusta ja käytän kohtuuttoman paljon energiaa päästäkseni Raulin peesiin.

Emme ole nähneet puoleen tuntiin Hapea ja Ismoa mutta miesten ajokyvyt tietäen tiedämme että he eivät ole kaukana takana. Olemme myös pari kertaa kuulevimanne Ismon äänen. Ismo ja veljensä Vesa kun ovat aina olleet pyöräilijöitä jotka niin sanotusti eivät häviä taustameluun. Muistan erottaneeni heidän massasta jo 90-luvulla ensimmäisissä Finlandia-maastopyöräkisoissanikin vaikka en tuolloin edes tuntenut Saaren veljeksiä.

Kirjoittaja Jussi kuvassa. Eka huoltol

Reilun 20 kilometrin jälkeen saavumme ensimmäiseen huoltoon. Ruokaa naamaan ja urheilujuomaa perään. Aivan odotustemme mukaisesti Hape ja Ismokin tulevat paikalle. Hapella tuntuu olevan pientä ongelmaa pyörän kanssa. Ei kuitenkaan mitään mikä kisan pysäyttäisi.

Hapella pieniä teknisiä ongelmia. Vettä tulee taivaalta kuin Esterin perseestä.

Vessä sataa edelleen kaatamalla. Mikon kanssa toteamme että tässä meinaa tulla kylmä. Vaikka alkuun ajatus olikin ajaa huomattavasti pidemmälle porukassa niin toteamme Mikon kanssa että nyt pitää kaverit hylätä ja kiivetä äkkiä pyörän selkään ennen kuin kylmä pääsee todella iskemään.

Viileästä ilmasta ja kaatosateesta huolimatta ketjun kireällä pitäminen riittää itseni lämpimänä pitämiseen. Alan kuitenkin murehtia energiavarastojeni ylläpitämistä. Jos sade jatkuu koko päivän, olisi ensisijaisen tärkeää, että energiavarastot eivät pääse missään välissä tyhjenemään. Jos liian kovan vauhdin, tai energian loppumisen takia joutuisin liikaa hiljentämään vauhtia sateessa, tulisi kylmä. Ilman jalkaa tai energiaa siitä ei kaatosateessa enää selviäisi. Niinpä järkevään vauhtiin ja riittävään syömiseen kannattaa kiinnittää tavallista enemmän huomiota.

Jostain syystä tämä ajaa aina takaisin Viroon joka syksy. Mutaa. Pyörä ei rullaa yhtään vaan joka metri on työn takana. Ylämäki ei helpota asiaa. Lämpimänä pysymiseen tämä tarjoaa kuitenkin loistavat olosuhteet.

Jatkoimme Mikon kanssa matkaa. Mikko näytti kisan aikana pari näyttävää OTBtä. Ensimmäisessä syöksyimme alamäkeen kun maa muuttui yllättäen mutaiseksi. Mudassa makasi pyöräilijä pyörä vieressään. Mikko keskittyi hieman liikaa kaatuneeseen pyöräilijään ja löysi itsensä tämän vierestä makaamasta selällään maassa. Molemmat pyöräilijät pääsivät kuitenkin suhtkot ehjänä ylös ja matka jatkui.

Myöhemmin toista OTBtä edelsi kovavauhtinen ohitus kanssakilpailijoista alamäessä. Mäen alla olikin yllätykseksemme todella liukasta mutaa ja Canyonin ja Mikon tiet erosivat tilapäisesti mutta nopeasti. Tällä kertaa ehdin räpsäistä Mikosta kuvankin ennen kuin mies ehti nostaa pyöränsä ylös. Kuva on otettu tien vastakkaiselta puolelta pöpeliköstä, jonne sain oman pyöräni vaivoin pysähtymään.

Jostain syystä kaikki virolaisen kilpakumppanit, jotka hetkeä aikaisemmin näyttävästi ohitimme päättivät jalkautua.

Lähes kaikki joiden kanssa juttelin kisan jälkeen valittelivat kisan vaikeimpien hetkien osuneen noin 40 kilometrin kohdalle. Kilpailun korkeuskäyrää kun katso niin se on ymmärrettävää. Reilun 35 kilometrin kohdalta aina noin 55 kilometrin kohdalla tapahtuvaan Baltianmaiden korkeimman kohdan Munamäen ylitykseen asti kisareitti on yhtä suurta ylämäkeä. Nousua on parisataa metriä. Parinsadan metrin nousu parinkymmenen kilometrin matkalla ei näytä ylämäeltä mutta tuntuu siltä. Tuntui että pyörä ei rullaa edes alamäkeen. Saati jos ajoalusta oli pehmeää savimaata tuntui että pyörä ei kulje mihinkään. Onneksi tiesin tämän. Näennäisen tasaisellakin pätkällä Garminin korkeusmittari näytti koko ajan isompaa ja isompaa lukemaa.

Sadekin loppui jossain välissä ja lämpötilakin nousi noin 12 asteeseen. Mikkokin päätti jossain välissä luopua sadetakista.

Virossa on paljon lehtometsää. Lähes tuntematon metsätyyppi Suomessa.

Lopulta saimme tunkattua pyörämme Munamäen päälle. Tästä ei enää ylemmäksi noustaisi. Tänä vuonna tunkkasimme pyörän Munamäelle polkua pitkin ja laskimme alas asfalttimäkeä pitkin. Pidän Munamäestä ehdottomasti enemmän toisin päin ajettuna. Pidän kuitenkin Haanjan kisassa siitä, että vaikka suurin osa reitistä onkin tuttua niin joka vuosi polkujen järjestys ja suunta sekoistetaan niin että reitistä ei tule samalla tavalla tuttua kuin vaikkapa Tahkon kisareitistä.

 

 

 

Baltianmaiden korkeimman kohdan jälkeen korkeus alkoi pudota nopeasti. Ja sen kyllä huomasi. Pyörä alkoi syöksyä metsäpoluilla eteenpäin. Kun alamäessä tuli eteeni sopiva singletrack polku ja virolaisia paidanselkämyksiä, syöksyin innosta puhkuen nöyryyttämään kanssakilpailijoitani jyrkässä alamäessä. Muutama mutka myöhemmin ei virolaisiä näkynyt, eikä kyllä Mikkoakaan. En kuitenkaan aikonut näin mahtavalla polulla Mikkoa odotella. Tulisimmehan kuitenkin tielle ennemmin tai myöhemmin. Vilkuilin olkani yli taakseni ja lopulta vähän pidemmällä tiesuoralla sain Mikon näkyviin. Pudotin vähän vauhtia ja parin kilsan jälkeen jatkoimme taas yhdessä matkaa. Mikko sanoi että ei häntä tarvitse odottaa. Totesin vastaan että ehdin minä vielä tämän kisan aikana karatakin jos siltä tuntuu. Nyt matkaa on kuitenkin vielä niin paljon jäljellä että ei vielä kannata loppukiriä aloittaa.

60 kilometrin kohdalla polku nousi edessämme pystyyn ja luvassa oli jälleen pyörän tunkkausta jyrkkään ylämäkeen. Päätimme pitää kusitauon. Krampin ajopaidan vetoketju päätti sanoa yhteistyösopimuksensa irti ja repeytyi auki. Matkaa jatkettiin napa paljaana. Olisin saanut halutessani vatsalihakseni verhottua takin taskussa olleella ajoliivillä, mutta tarkenin ilmankin. Niinpä päätin ajaa paita auki loppu matkan. Tiesin jo tässä kohti että tästä tulisin kuulemaan vitsin jos toisenkin kramppitovereiltani. Todisteeksi tapahtumasta otin vielä muutaman valokuvankin tarinan tueksi.

Makaroonia ja makkaraa. Tällä pysyy maastopyöräilijän kone käynnissä.
Tien alitus ojaa pitkin. El Burron edustus paikalla.

Mäen päältä kun käännyimme alamäkeen jätin muutaman virolaisen ja Mikon taas nopeasti taakseni. 65 kilometrin kohdalla oli luvassa taukopaikka jossa uskoin kuitenkin Mikon taas tapaavani. Näin ei kuitenkaan käynyt. Kun makaroni makkarat oli syöty ja juomapullo täytetty ei Mannaria näkynyt edelleen missään. Enää en ajatellut Mikkoa odotella vaan syöksyin eteenpäin tarkoituksena ottaa kiinni El Burron kuskin, joka hetkeä aikaisemmin oli jatkanut matkaa. Miehen selän sainkin nopeasti näkyviin, mutta kesti aika monta kilometriä ennen kuin olin päässyt puhe-etäisyydelle. Jatkoimme matkaa yhtä matkaa jutellen samalla niitä näitä.

Paikallinen laskettelukeskus ja serpentiininousu laskettelurinnettä pitkin ennen viimeistä taukoa.
Ja pitäähän reitillä olla vähän kynnöspeltoakin, jotta ei maali liian kovalla vauhdilla tule vastaan.

85 kilometrin kohdalla käytimme viimeisen huollon palveluja hyväksi. Maali lähestyi kovaa vauhtia. Ihmettelin kun vasen kenkäni hankasi kampea. Aluksi epäilin että kengän klossi oli irti. Se oli kuitenkin tukevasti paikallaan. Jatkoin matkaa samalla miettien mitä on pielessä. Vähän matkan päästä pysähdyin uudestaan ja tarkastin vasemman polkimen. Polkimen päästä puuttui akselin suojatulppa. Tämän tiesin tarkoittavan sitä että poljin pääsi liikkumaan akselilla noin sentin verran sivusuunnassa. Hyppäsin takaisin pyörän selkään. Tämä vika ei onneksi kisaani pilaisi. Matka jatkui. Seuraamme liittyi toinenkin suomalainen kuski jonka El Burron kuski tuntui tuntevan. Miehellä oli alla 29+ Trekin täysjousto. 29+ sai jossain välissä meihin vähän etumatkaa ja luulin jo että mies karkaa. Saimme kuitenkin lopulta ajettua eron kiinni. Matkaa maaliin oli alle 10 kilometriä ja hommassa alkoi olla jo vähän loppukisan makua. Enää ei odoteltu. Itse piti ajaa muut kiinni jos pystyi. Pitkään minä olin se joka yritti roikkua kahden muun suomalaisen mukana. Sain roikuttua kuitenkin joten kuten 29+ tuntumassa, mutta viimeisten kilometrien aikana El Burron ajopaita katosi vääjäämättä horisonttiin. Viimeisellä kilometrillä sain jonkinlaisen loppukirin aikaiseksi ja parikymmentä sekuntia eroa 29 plussaan. El Burron mies oli taas saanut minuun aikaiseksi pari minuuttia eroa, vaikka 10 kilometriä aikaisemmin arveli, että joutuu nöystymään loppukirissä.

Viimeisen kympin ajoseurani. Tässä kohti näytti että 29+ olisi pääsemässä karkuun.
Ja kylläpäs maalissa kelpasi taas nauttia palauttavaa mallasjuomaa paita auki.
dav

Hetken kuluttua autolla suoritin kisan jälkeisiä huoltoja kun yllätyksekseni kuulin kuuluttajan sanovan nimen Mikko Mannari. Vaikka reilun 60 kilometrin jälkeen luulin Mikon katkenneen, niin mies tulikin vain 8 minuuttia minun jälkeeni maaliin. Muutamaa vaikeaa kohtaa mukaan ottamatta mies oli saanut pidettyä vauhtia yllä ja olimme tulleet lopun 40 kilometriäkin lähes samaa vauhtia.

Kävimme pesemässä pyörämme ja mietiskelimme viitsimmekö käydä itse pesulla. Liveseurannan väliajoista päättelimme että Ismo, Rauli ja Hape ovat kolmistaan liikkeellä ja tulevan maaliin noin tunnin meidän jälkeemme. Päätimme unohtaa peseytymisen ja olla kuohujuoman kanssa Hapea vastassa. Mies oli jo vuosia sitten asettanut tavoitteekseen 10 Haanjan kisaa ja varannut kuohujuomat valmiiksi saavutusta varten.

Mikon kanssa istuimme pakettiautossa kuunnellen Webaston hurinaa samalla kun kaatosade alkoi uudestaan. Lopulta totesimme että kaatosateesta huolimatta nyt pitää lähteä maalipaikalle odottamaan kolmikkoa. Juoksimme kaatosateessa maaliteltalle.

Ja vettä riitti taivaalta kun odotimme kolmikkoa maaliin.

Noin 10 minuutin odottelun jälkeen kolmikko tulikin märkänä maaliin vaikka kaatosadekin ehti loppua juuri ennen maalilinjaa. Oli kuulemma vähän kylmää hommaa tehdä ketjutöitä Raulille kaatosateessa.

Nyt on hymy Hapella herkässä. Kuvassa myös Rauli ja Ismo.

Hape sai himoitsemansa mitalin kaulaansa ja kuohujuoma aukaistiin. Savusaunakin oli jo majapaikassamme lämpiämässä. Siellä kelpaa omaa mitalia esitellä Tönikselle ja Heikille, jotka viime vuonna esittelivät koko illan omiaan Hapelle, jolla tuli pari vuotta sitten yksi pummi katkottomaan Haanjakisojen putkeensa, kun kuume iski juuri vääränä viikonloppuna.

Kyllä kelpaa hymyillä. Näitä lätkiä ei vielä kovin montaa ole Suomeen tuotu. Nyt MC Krampin vahvuuteenkin kuuluvalla Hapella on omansa.

Jutun kirjoittanut Jussi Heikkilä