Haanja 100 – syysretki Viroon

Jälleen kerran pakettiauton keula osoitti eteläviroa kohti. Vieressäni autoa ajoi Ismo Saari jolle toissa vuoden Haanjassa olin kokenut kirvelevän parin minuutin tappion. Edessämme Skoda Octaviaa ajoi Hape. Kyydissä oli myös Jyri ja Rale. Kokeneita Haanjan kisaajia kaikki.

Tällä viikolla säät olivat olleet Suomessa ja Virossa erinomaiset. Aurinko oli jo viikon verran paistanut poutataivaalta ja vettäkään ei ollut satanut. Ismo oli puhelimessa pari päivää aikaisemmin esittänyt toiveen että jos vaikka tänä vuonna rata olisi kova ja kuiva.

Olin tyrmännyt Ismon toiveet ja kertonut että Facebookissa kisajärjestäjä oli kertonut että sateinen kesä oli pitänyt huolen että notkopaikat olisivat pehmeitä ja kosteita. Lisäksi järvien, jokien ja ojien vedet olisivat korkealla, joten veden alla olevat polut aiheuttivat ratamestarille painetta radan viime hetken muutoksiin.

Tämän tiedon netistä luettuani lopetin välittömästi kalustospekulaation ja totesin että tänä vuonna liikkeellä oltaisiin 27.5 plus renkailla. Himos Epicin toisena ajopäivänä loistavasti toiminut vanha Prophetini saisi jäädä kotiin. Sen superherkälle jousitukselle ei olisi Virossa käyttöä.

Kuumakallena minulla oli ajovarustuksen suhteen selvät sävelet. Muiden kerrospukeutuessa kisaa varten minä laitoin jalkaan shortsit ja päälle lyhyen MC Krampin ajopaidan. Mittarin näyttäessä ajomatkalla kisapaikalle seitsemää astetta päätin ottaa vielä irtohihatkin. Sen enempää en tarvitsisi. Kesähelteillä olen hätää kärsimässä, mutta nyt oltiin minulle sopivissa lämpötiloissa.

Itselleni uusi ratkaisu näin pitkään kisaan oli lähteä ilman juomareppua. Tahkolla ei juolahtaisi mieleenikään lähteä pelkällä juomapullolla, koska kuumalla kelillä nesteen kulutukseni on valtavaa. Viileässä ilmassa ajattelin pärjääjäni parinkymmenen kilometrin huoltovälin pullollakin. Kisareitittikin olisi paikoin niin tasainen että toisen käden voi välillä helposti irrottaa tangosta juomahuollon käyttöön. Lisäksi Spessun runkoni kätki sisälleen kaikki normaalissa ketju- tai rengashuollossa tarvittavat työvälineet.

Haanjassa oli tänä vuonna enemmän kilpailijoita kuin normaalisti. Perus Haanjan kisaan oli yhdistetty joku Virolainen lisenssikuskien maratonkisa. Lommoposkille olikin lähtöpaikalla oikein oma karsina. Tällä nyt ei omaan ajooni ollut mitään vaikutusta. Parkkipaikalla oli vähän normaalia ahtaampaa, mutta ylimääräiset kisaajat katoaisivat kuitenkin paukusta horisonttiin ja me tavallinen karja kisattaisiin omasta paremmuudestaan vähän taaempana entiseen tapaan.

Muutamaa viime vuotta alhaisemman tehopainosuhteeni takia päätin aloittaa rauhallisesti. Kyllä sitä sadan kilometrin matkalla ehtisi kisaa ajaa vähän myöhemminkin. Olisi turhaa ajaa itseltä jalat hapoille ensimmäisen kymmenen kilometrin hullunmyllyssä.

Startin jälkeen reilut 500 maastopyöräilijää venyi pitkäksi jonoksi, joka syöksyi alkumatkan asfalttiosuuksia eteenpäin kovalla vauhdilla. Ensimmäisten kilometrien aikana ajoin jonkun aikaa samaa matkaa Virolaisen pyöräkaverini Hugon kanssa. Asfaltti loppui ja tulimme hiekkatielle. Edessäni näkyi viime vuoden kisasta tuttu pieni ylämäki. Mäki ei korkeuseroltaan ollut kummoinen, mutta paikan boonus oli hieno pulverimainen hiekka, jossa ajaminen on todella vaikeaa. Totuttuun tapaan väki hakeutui tien molempiin reunoihin ja kun jonossa joku taluttaa, kaikki taluttavat. Viime vuonna 2.25 tuumaa leveällä renkaalla oltiin niillä raukoilla rajoilla pystyykö keskellä tietä pehmeimmässä kohdassa ajamaan. Nyt alla oli 3 tuumaa leveä rengas ja laskin täysin sen varaan että keskeltä menee nopein linja mäestä läpi. Keskityin täysin kevyeen pyöritykseen, jotta rengas ei sutisi. Hienosti meni ajamalla ja reilut kymmenen ohitusta tuli reilun 10 metrin matkalla. Hetken kuluttua oli toinen samanlainen pehmeä paikka. Tässä jouduin jo potkaisemaan jalalla vauhtia, jotta pystyin jatkamaan ajamalla matkaa edellä ajavien pyöräilijöiden tehdessä yllättäviä esteitä edelleni.

Muutamaa kilometriä myöhemmin huomasin virolaisten kaverieni Heikin ja Töniksenkin päässeen edelleni. Vieläpä ihan samassa paikassa kuin viime vuonnakin. Totesin että ei voi mitään. Jalkaa on tänä vuonna niin vähän, että tässä kohti kisaa ei kannata liikaa voimia uhrata. Noin 10 kilometriä lähdöstä tuli lopulta se pakollinen sumppu paikka missä piti kiltisti jonottaa. Tässä tapauksessa ojan yli noin metsin leveää siltaa pitkin. Yllättävän varovaisesti paikalliset mokoman leveän sillan ylittivät. Jonottelin kiltisti muiden mukana. Jonojen sumppupaikoissa parasta on että sen jälkeen on väljempää edetä.

Alkumatkasta varoin kuralätäköitä etten kastelisi jalkojani. Minulla ei ollut mitään harhakuvitelmia että pääsisin kuivin jaloin maaliin asti, mutta päätin että alkumatkasta voin kiertääkin lätäköt jos se vain helposti käy. Ylhäälle asti nostetut irtohihat olivat minulle jo vähän liikaa mutta riitti kun laskin hihoja sen verran että sain hauikseni näkyville.

Noin 13 kilometrin kohdalla oli reitillä iso mutainen lätäkkö. Väki jonotti kaikessa rauhassa kiertääkseen lätäkön kaukaa vasemmalta. Itse totesin että tuossahan se polku on vain kolmen metrin päässä edessäni. Kiipesin pyörän selästä ja kannoin pyöräni mudan yli. Mutaa oli noin puoleen väliin säärtä. Jatkoin matkaani noin 10 sijaa edempänä jonossa. Noin kilometri myöhemmin, jonotimme kapeaa polkua alas notkoon. Tein muutaman röyhkeän ohituksen, mutta sitten totesin että kannattaa taluttaa niin kuin muutkin kun yksinkertaisesti tila loppui kesken. Notkon pohjalla oli pari metriä leveä oja tai joki jota pitkin kävelimme/ajoimme maantien ali. Vettä oli parikymmentä senttiä ja varpaissa tuntui vähän sellaista tunturipurojen raikkautta. Totesin tyytyväisenä että mitään en hävinnyt kun hetkeä aikaisemmin kannoin pyöräni mutalätäkön yli. Viimeistään tämän radan kohdan jälkeen kaikilla kilpailijoilla olisi märät kengät.

Vihdoinkin radalta alkoi löytyä polkua ja korkeuseroa. Tuttu polku lähti vinosti nousemaan mäen rinnettä ylös. Lopulta polku kääntyi 90 astetta oikealle jyrkkään alamäkeen. Aivan yhtä röyhkeitä ohitusliikkeitä en pystynyt tilan puutteen takia tekemään kuin viime vuonna, mutta useimpien kilpailijoiden taluttaessa olin pyörän päällä valmiina vapauttamaan jarrut kun sopiva kolo vain johonkin ilmestyisi. Polku tuli alapuolella olevalle pienelle metsätielle ja tien penkka oli vielä jyrkempi kuin alamäki jota sinne laskimme. Edessäni oleva tyttö kiristi jarrua sitä mukaan kuin mäki jyrkkeni tunnetuin seuraamuksin. Takarengas nousi ilmaan ja hitaasti mutta vääjäämättömästi tyttö teki kuperkeikan pehmeään mutalätäkköön.

Tätä hetkeä olin odottanut. Jarrut auki ja kovalla vauhdilla tielle. Muutaman metrin jälkeen reitti kääntyi taas jyrkkään alamäkeen. Tällä kertaa polun reunoilta löytyi sen verran tilaa että muutaman kymmenen metrin matkalla ohitin noin 5 kilpailijaa siksakkia vasemmalta ja oikealta puolelta vuoronperää pujotellen. Oli niin mukavaa ajaa hetken kuluttua hiekkatietä ylös hymyssä suin, samalla kun äsken ohittamani kilpailijat ohittivat minut jälleen. Tätä oli kaivattu.

El Burron kaverit piti huolta että juttuseuraa riitti. Aina kun edellinen oli hävinnyt horisonttiin seuraava tuli juttusille.

Odottelin jo malttamattomana jyrkkää alamäkeä ennen laskettelukeskuksella olevaa huoltopistettä. Petasin itselleni oikein optimaalista paikkaa ennen alamäkeä. Edessäni noin parinkymmenen metrin päässä oli 8 pyöräilijää tiiviinä jonona polun kääntyessä rinteen päältä noin 45 asteen kulmassa alaspäin. Alamäen alkaessa olin parissa sekunnissa saanut jonon kiinni ja vain muutamat sekunnin odottelun jälkeen rinnalla. Jonkun varoitushuudot kaikuivat liian myöhään ja olin hetkessä ohittanut koko jonon. Tykitin lisää vauhtia ja eroa kanssa kilpailijoihin kun polku tuli esiin metsästä. Jarrutin liiat vauhdit pois, koska tiesin että polku kääntyy suoraan alamäkeen. Tässä kohdassa itsellänikin oli ollut parina edellisenä vuotena tilanteita 2.25 tuumaisen renkaan tarjotessa liian vähän pitoa mäen jyrkkyyteen nähden. Nyt käännyin suoraan alamäkeen ja näin että latu keskellä oli auki kilpailijoiden taluttaessa pyöriä molemmissa reunoissa. Jarrut auki kovalla vauhdilla keskeltä läpi. Kyllä maastopyöräily on mukavaa.

Hetken kuluttua nousimme laskettelurinnettä ylös serpentiinipolkua pitkin kuin ison maailman kisoissa. Hieno uutuus. Paljon mukavampaa kuin tunkata mäkeä suoraan ylös. Samalla näki kisailijat monen minuutin matkalta edestään ja takaansa.

Virolaista mutaa. Ei minkäänlaista rullaavuutta joten matka jatkuu tunkkaamalla vaikka on aivan tasaista.

Huoltopisteessä juomapullo täyteen ja juustokakkua suuhun. Täällä on taukoevään minun makuun sopivia. Syöksyin El Burron Hannun perään alamäkeen. Laskettelurinteen reunaan oli tehty rata kaarteineen ja hyppyineen. Vaikka en juurikaan pyörän kanssa välitä hyppiä niin pakkohan se oli pyörän alle ilmaa ottaa kun kuvaaja oli järkkärin kanssa sopivasti kytiksellä. Jatkoimme Hannun kanssa matkaa. Tämän kesän kunnolla minulla ei ollut liiemmin harhakuvitelmia että perässä pysyisin maalin asti, vaikka toissa kesän mutakisoissa Tahkolla ja Haanjassa miehelle kampoihin olinkin laittanut. Muutaman kilometrin päästä jouduin päästämään Hannun karkuun. Kauaa en ehtinyt yksin ajella kun seuraava El Burron kuski oli seuranani. Puhelimme ajaessamme niitä näitä kunnes ajoseurani ilmoitti että nyt iski krampit jalkoihin.

Olin todella tyytyväinen pyörävalintaani. Kuten aina ennenkin, olin radan helpoilla osilla tien tukkona. Perus poluilla etenin muun massan kanssa samaa tahtia, mutta kun eteen tuli jyrkkiä teknisiä alamäkia tai mutaa olin ohituskaistalla ja todella suurella nopeuserolla. Oli uskomatonta että alamäessä saattoi saada kiinni ja vielä ohittaa kilpailijoita jotka vain hetkeä aikaisemmin olivat olleet satoja metrejä edellä.

Myös mutalätäköt saivat minut hymyilemään. Muiden jäädessä pohtimaan miten lätäkön voisi kiertää tykitin useimmiten keskeltä läpi. Jostain syystä tein kanssakilpailijoihin eroa mutalätäkön jälkeenkin. Paikallisilla ei tuntunut kuralätäkön kierrettyäänkään olevan kiire pyörän päälle vaan jäivät hetkeksi ihmettelemään maailman menoa ennen kuin kiipesivät taas pyörän päälle.

Reitti oli kuitenkin paljon ajettavammassa kunnossa kuin toissa vuonna jolloin kisaa edeltävän yön rankkasateet tekivät siitä todella vaativan.

Eturatas ja takavaihtajan rissat olivat kadonneet jonnekin savisen mössön sisään. Jostain syystä kasetti näytti kuitenkin varsin puhtaalta vaihteet pelasivat koko kisan ajan hienosti. Retjujen rahina vain oli megalomaanista pienemmillä vaihteilla.

Monet kanssakilpailijat valittelivat mutaa kisareitillä. En yhtynyt virteen vaan sanoin että minä rakastan Haanjan mutaa. Mutapaikat olivat kuitenkin teknisten alamäkien lisäksi se paikka radasta missä olin selvimmin ohituskaistalla. Tänä vuonna mutaa oli lähinnä notkopaikoissa ja alueet olivat yleensä aika lyhyitä. Suurimmassa osassa niitä olisi pyörää voinut säästää kantamalla sen yli. En tietenkään tehnyt sitä, koska juuri noissa kohtissa kuittailin takaisin aikaisemmin menetettyjä sijoituksiani.

Eräs suokikkikohtani tämän vuotisella radalla oli yhdistelmä parhaiten minulle sopivia paloja. Ohitin pari pyöräilijää röyhkeästi alamäessä ja hetken kuluttua kovassa vauhdissa mutkan jälkeen edessäni oli parikymmentä metriä pehmeää mutaa. Ei muuta kuin painopiste alas ja päätin että plusrengashan ei tässä vauhdissa riko edes mudan pinnajännitystä. Mäen alla kun tupsahdimme peltoaukealle katselin taakseni ihastellen. Monen sadan metrinkään päässä takana ei näkynyt ketään.

Yhdessä kohti rataa kilpailija oli reitin varressa takarengas irti. Hän kysyi jotain edelläni ajavalta ja sai kieltävän vastauksen. Ilmeisesti sama kysymys esitettiin minulle mihin tosesin että saisiko saman englanniksi. Kilpailija tarvitsi työkalua millä irroittaa tubeless-venttiili vanteesta. Vararengas oli valmiina mutta mutteri venttiilin tyvessä oli niin tiukassa että näppivoimat eivät riittäneet. Lainasin Leathermaniä millä homma onnistuikin hienosti. Kun venttiili oli saatu irti jatkoin matkaa. Pari tuntia myöhemmin sain kiitoksen Leathermanin lainasta.

Plussa rengas sai minut monta kertaa hymyilemään kun rata näytti ikävämpiä puoliaan. Legendaarinen Massamurhaajakin oli helpompi kuin koskaan. Kyseessä on todella jyrkkä todella mehmeää hiekkaa oleva mäki joka  ajetaan yleensä alamäkeen, mutta silloin tällöin tunkataan myös ylämäkeen sen mukaan millaisen reitin ratamestari on kyseisenä vuotena kehittänyt. Aikaisempina vuosina kapeammalla renkaalla on ollut ihan siinä siinä onko pyörä hallittavissa laskun aikana. Tällä kertaa kolme tuumaisien renkaiden päällä ei aiheuttanut hetkellistäkään epävarmuutta edes mutkan takaa äkkiä eteen tullut virolainen joka käveli mäkeä alas pyöräänsä poikittain takanaan vetäen. Pyörä oli koko laskun ajan hallinnassa.

65 kilometrin huollossa tarjolla oli makaroonia ja makkaraa. Miten se niin hyvältä maistuukin tässä kohti kisaa. Lautasta tyhjentäessäni katsoin viereistä pyöränpesupistettä, missä ei ollut juurikaan jonoa. Päätinkin vesiletkun kanssa etsiä kadonneen eturattaan ja takavaihtajan. Voimansiirto pitikin jonkun aikaa vähemmän ääntä tämän pesun jälkeen.

Lopulta viimeinen huoltokin tuli. Viileällä ilmalla lyhyissä vaatteissani tauoilla tuli kylmä, mutta välittömästi kun hyppäsin takaisin pyörän päälle lämpö palasi ruumiiseen. Muutama sata metriä huollon jälkeen katselin ihmeissäni taakse. Kuulosti siltä että takanani ajava nainen olisi oksentamassa. Nainen yski kovasti, mutta sitkeästi ajoi vain eteenpäin. Totesin lopulta että hänellä taisi olla limaa kurkussa, jota hän oli koko ajan yskimässä. Itsekin olin vasta toimimussa flunssassa ja pieni virkamiesyksä vaivasi, mutta ei mitään tuohon verrattavaa. Radan tasaisemmilla osilla nainen ajeli minua karkuun, mutta sain hänet monta kertaa kiinni ja välillä olin edelläkin teknisemmillä ja kosteammilla radan osilla. Noin 10 kilometriä ennen maalia totesin että nainen taitaa päästä karkuun. Sen verran teknisesti helpompaa rata oli ollut pidemmän aikaa ja nainen monta sataa metriä minua edellä. Noin kuusi kilometriä ennen maalia yllätyksekseni kuitenkin kuulin takaani tuttua rajua yskimistä. Haa! Nainen oli ilmeisesti pitänyt radan varressa vähän taukoa kun en ollut huomannut ohittaneeni häntä. Nyt merkkasin hänet päävastustajakseni loppumatkalle. Vaikka aikaisemmin kisan aikana olin ollut häntä heikompi tasaisemmilla radan osilla totesin että nyt ei enää varavoimaa säästellä vaan voin jo ulosmitata kaiken mitä koneesta ulos tulee. Noin neljä kilometriä ennen maalia on radan viimeinen mainittavampi tekninen alamäki. Mahdollisuuteni tehdä vähän kaulaa. Kyttäsin edessä ajavaa ja etsin ohituslinjaa. Hetken odotettuani sen löysinkin ja pari mehevää päänahkaa sain alamäessä.

Ajoimme rantakaislikossa hetken aikaa hyvin pehmeällä alustalla. Hyvä. Taas mahdollisuus muutaman sekunnin etumatkaan. Lopulta syöksyimme polulta omakotilähiön asfaltoiduille teille. Aikaisemmin kisan aikana etu olisi siirtynyt tässä kohti naiselle. Loppumatkasta yli puolet ajettaisiin asfaltilla. Minulla ei ollut enää mitään syytä säästellä voimiani, joten kaikki peliin kun ryntäsimme eteenpäin. Jouduin päästämään monta virolaista ohitseni, mutta mikä tärkeintä yskiminen kuului edelleen takaa päin. Noin kaksi kilometriä maaliin. Päävastustajakseni merkkaamani nainen ajoi noin 10 metriä Takanani.

Maalissa kilpailun järjestäjän antamien paidan, Puffin sekä oluen kanssa.

Kun vajaa kilometri ennen maalia sukelsimme takaisin metsäpolulle olin jo varma että tämä loppukiri menee minulle. Maastollinen etu oli jälleen minun puolellani.

Maaliin ajassa 7 tuntia 32 minuuttia. Sijoitus 354. Voittomarginaalikseni reilu viisi kilometriä ennen maalia päävastustajakseni merkitsemääni naiseen tuli 8 sekuntia.

Maalissa kaikille maaliintulevilla annettiin tekninen t-paita. Lisäksi sain Puffin, jonka saadakseen maaliin asti pitää ajaa viisi kertaa.

Mitali kaulassa oli hyvä poseerata. Niitä esiteltiinkin tyytyväisinä koko illan, erityisesti Hapelle jolta puuttuu kuumeen takia 100 kilometriä mitalista.

Virolaiset ystäväni Heikki, Tönis ja Hugo olivat tulleet yhdessä maaliin ajalla 7 tuntia ja 14 minuuttia. Valitettavasti tämän kesän kunnossani minusta ei ollut heille kunnon vastusta. Hugokin oli saanut puffin mutta niissä ei ollut paljoa esittelemistä kun Tönis ja Heikki astelivat koko illan isot mitalit kaulassa. Moiseen mitaliin tarvitaan kuitenkin 1000 kilometriä etelävirolaisia metsäpolkuja eli 10 Haanja 100 kisaa jotka on ajettu maaliin asti. Niitä mitaleita esiteltiinkin sitten koko ilta aina saunan lauteita myöten. Eihän niitä nyt voinut löylyjen ajaksi pois kaulasta ottaa.

Heiki on porukan kokenein Haanjan kävijä mutta hänellä on takanaan yksi keskeytys. Hape aloitti Haanjassa käynnin samaan aikaan Töniksen kanssa, mutta toissa vuoden kuumeen takia häneltä jäi yksi raparalli väliin ja mitalijuhlia vietetään näillä näkymin ensi vuonna. Muutamia erityisjärjestelyitä niitä juhlia varten on jo tehty.

Voittajat podiumilla. Ylimmällä pallilla Martin Loo ties kuinka monennetta kertaa.