Haanja 100 – Mud, sweat and no coffee breaks!

IMG_2429

Mersun Sprinter ajoi kohti etelä Viroa. Tavaratila oli lastattu täyteen polkupyöriä ja sisällä autossa istui takapenkillä itseni lisäksi Mikko Mannari Kuusankoskelta ja Jyri Ansa Orimattilan Toiveesta. Etupenkillä istuivat legendaariset puukon veljekset Joutsasta. Nykyään Jyväskylän pyöräilijöitä edustavat Ismo ja Vesa Saari. Valitettavasti retkikuntamme itseoikeutettu ryhmänjohtaja, seitsemän peräkkäistä Haanja 100 kisaa ajanut Hape oli joutunut jäämään pois kuumeen takia.
Tallinnan laivasatamassa meitä oli vastassa pari virolaista pyöräilykaveriamme. Näistä Tönis tiesi kertoa että kisareitti oli kuiva. Kisan järjestäjällä oli edellisenä päivänä ollut jopa vaikeuksia saada lyötyä reittimerkkien tolppia kovaan kuivaan maahan. Lähestyessämme Vôrua missä kisa käytiin alkoi kuitenkin satamaan vettä.

Välistä satoi suorastaan kaatamalla. Sama sade jatkui pienien taukojen rytmittämänä koko yön aamuun asti. Vielä lähtöpaikallakin jännitys oli käsin tunnusteltava. Nyt ei olla suomalaisessa hiekkamaastossa vaan eteläviron savisemmilla mailla. Suomessahan vajaan vuorokauden sade ei hiekkaisessa maastossa muuta kuin kastele juuret ja kivet. Kuivan hiekkamaan pehmittämiseen tarvitaan roimasti enemmän vettä. Haanjan alueella ei ole kiviä eikä juuriakaan, mutta alueen hienojakoinen kalkkikivisavi taas vettyy hetkessä rankkasateessa.

Ismo vartti ennen kisan alkua. Vielä niin puhtaana.
Ismo vartti ennen kisan alkua. Vielä niin puhtaana.

Kun arpajaiset ajovaatetuksesta oli saatu loppuun kysymyksen kuuluessa lähinnä että: ”sataako vaiko eikö sada” oli aika mennä lähtöpaikalle. Luvassa oli sata kilometriä kisaa radalla, josta kilpailunjohtajan mukaan 35 kilometriä on aivan uutta pätkää ja 20 kilometriä sellaisia reittejä joita on viimeksi ajettu 4-5 vuotta sitten ja eri suuntaan. Tietä oli reitillä ennätyksellisen vähän.
Lähtölaukauksen kajahdettua säntäsimme liikkeelle Mikon kanssa, muiden yllä mainittujen ollessa jossain takanamme. Noin kolmen kilometrin kohdalla reitillä oli ensimmäinen märkä paikka. Mikko ajoi tyylikkäästi lätäkön keskeltä minun vähän taaempana jäädessä virolaisten kanssa miettimään pitäisikö odottaa että kevätaurinko kuivaisi lätäkön. Lopulta pääsimme kuitenkin lätäkön ohi ja kiipesin takaisin pyörän selkään vain huomatakseni että ketjut olivat pudonneet eturattaalta. Ei muuta kuin nostamaan ketjuja takaisin Absolute Blackin soikealle narrow-wide rattaalle ja matka jatkui. Vajaa kilometri eteenpäin ja luvassa oli odotettu sumppu kun saavuimme ensimmäiselle single-track polulle. Polku mutkitteli pienellä alueella edestakaisin niin että heti viereisen lippusiiman takana saattoi pyöräilijät ajaa vastakkaiseen suuntaan heitettyään ensin muutaman sadan metrin lenkin. En katsonut aiheelliseksi viime vuoden takaan ohitella, koska ohittelu olisi mennyt vain härskiksi oikomiseksi. Pysähdyin radan varteen riisumaan liiviä pois päältäni ja jonottelin kiltisti muiden mukana single-track radan läpi. Vaikka tässä muutama minuutti tuhraantuikin olin tästä pätkästä vain tyytyväinen. Riittävän iso sumppu kisareitin alussa pitäisi huolen että isompia ruuhkapaikkoja ei enää edempänä olisi.

Jyrin eturattaat kisan jälkeisenä aamuna.
Jyrin eturattaat kisan jälkeisenä aamuna.

Kohta olin taas nostamassa ketjuja eturattaalle. Kummallista! Olen ajanut yhdellä eturattaalla reilut 2 vuotta ja tänä aikana ketju on pudonnut vain 4 kertaa. Takana on kuitenkin useita tuhansia kilometrejä mukana muun muassa endurokisoja.
Heti metsässä kävi selväksi että maa ei todellakaan imenyt vettä samaan tapaan kuin suomalainen kangasmetsä. Polut olivat pehmeää savea joka parhaimmillaankin tuntui todella raskaalta ajaa ja pahimmillaan esti etenemisen kokonaan tai päätti kuljettajan puolesta mihin suuntaan pyörän tulisi mennä.
Tämä tuli selväksi noin 13 kilometrin kohdalla kun alamäessä aivan yllättäen perä osoittikin 60 astetta sivulle ja kaikista korjausyrityksistä huolimatta lepikko raikasi ja vieläpä varsin kovalla vauhdilla. Muistiini sain pyöräilyurani kolmannen merkinnän kypärän tarpeellisuudesta kun ajauduin pää edellä puita päin. Onnekseni puut olivat vain ranteen paksuisia leppiä jotka taipuivat osumasta ja pehmittivät hieman osumaa. Valitettavasti vain oikean reiteni alaosa sai napakan osuman ja matka jatkui toispuoleisen voimantuoton säestämänä. Oikea puujalkani oli huono pari vasemmalle jalalleni mikä näkyi 20 lyöntiä pudonneina sykkeinä mittarissa. No toivon kukaan jalka alkaa pelata taas jossain välissä.
Ensimmäinen huolto oli paikallisen laskettelukeskuksen rinteellä. Korkeuseroa tuntui olevan noin 50-60 metriä. Nurmipintaisen liukkaan mäen laskuun näytti olevan monta tyyliä. Osa talutti, toiset menivät kuperkeikkaa kuka polkupyörän kanssa toiset ilman. Itse keksin tilanteen pakosta uuden mäenlaskutekniikan. Mahallaan satulan päällä maaten takarengas syvällä persvaossa, jaloilla välillä pystyssä pysymista auttaen silloin kun eturenkaan ohjausliikkeet eivät johtaneet toivottuun tulokseen.
Noin 26 kilometrin kohdalla oli taas alamäessä vähän pehmeämmän näköinen kohta. Virolaiset olivat taas innolla loikkaamassa pois pyörän selästä kun itse äkkäsin keskellä veden kaivaman uran jonka totesin riittäväksi tyylikästä ohitusta ajatellen. Ainoa vain että uran lopussa rengas upposi syvälle mutaan ja suomipoika makasi pyörän edessä mahallaan maassa todeten kanssakilpailijoille: ”I’m OK”. Pyörän selkään päästyäni jätin äkkiä episodin todistajat taakseni todeten samalla että toispuoleisen voimantuoton ongelmasta on nyt päästy. Puujalat tuntuivat olevan samaa paria. Tästä eteenpäin saamani kovat tällit molempien reisien alaosaan pitivät huolen että en paljoa putkelta polkenut. Putkelta polkemiselle ei tosin paljoa muutenkaan ollut liukkaalla radalla käyttöä. Pienikin yliannostus polkuvoimaa johti heti renkaan luistamiseen. Ja sitä liukasta ja huonosti rullaavaa riitti tällä kertaa. Jos Tahkolla oli mainittavampia kosteita paikkoja kierroskella ehkä vajaat 5 kilometriä niin Haanjassa luku oli 50 kilometriä. Eikä Tahkon pehmeillä paikoilla toimiva ”liukastelua kiveltä toiselle” taktiikka toiminut. Virosta kun puuttuvat kivet lähes kokonaan. Hyväpintaisissakaan alamäissä ei uskaltanut tykikkää menemään sydämen kyllyydestä kun pelkona oli että heti seuraavan mutkan takana odottaa virolainen muta, joka poistaa pyöränkuljettajan oikeuden päättää mihin suuntaan pyörä kulkee.
Mutta matka kuitenkin jatkui, tasaisin väliajoin ketjua eturattaalle nostellen. Muuten pyörä pelasi valtavasta mutakuormasta huolimatta hienosti. Parilla pienimmällä takarattaalla ketjut hyppivät mutta eipä niillä Haanjan mudassa mitään olisi tehnytkään.

Yksi kisan aikana pyöreäksi jauhautunut takavaihtajan rissa.
Yksi kisan aikana pyöreäksi jauhautunut takavaihtajan rissa.

Viime vuonna ajoin kisan noin aikaan 6.40 minuuttia. Puolessa välissä kisaa aikaa oli kulunut jo yli neljä ja puoli tuntia joten selväksi kävi että henkilökohtaista kisaennätystä ei tänään tehtäisi. Aloin todella haaveilla 65 kilometrin huollon pyttipannusta. Halusin suuhuni kunnon suolaista ruokaa. Tänään energiaa palaisi nimittäin reilusti. Pudotin vauhtia pari napsua mukavuuden nimissä. Tänäänhän ei todellakaan ennätyksiä rikottaisiin. Tämähän ei olisi mikään kilpailu vaan suuri mutaseikkailu jossa palkintona olisi vain järjestäjän tarjoama olut maalissa. Pieni vauhdinpudotus auttoi nauttimaan tilanteesta. Kyllä tässä riittäisi kotona muistelemista.
Polun sivussa oli pyöräilijä joka kysyi edelläni ajavalta pyöräilijältä jotain. En kuullut keskustelua mutta tajusin elekielestä että ohiajava vastasi kieltävästi. Kun pääsin kohdalle kysyin mitä pyöräilijä oli vailla. Hänen ketjunsa oli vääntynyt edelliseen linkkiin nähden noin 45 asteen kulmaan ja hän kaipasi omansa lisäksi toista työkalua että olisi voinut vääntää ketjun suoraksi. Kaivoin repusta Letermanin ja annoin sen hänelle. Aikansa ähellettyään samalla kun itse söin eväitäni hän totesi että ei suoristu. Katselin ketjua ja totesin että hänhän tarvitsee ketjun pikaliittimen millä korvata viottunut linkki. Kaivoin repusta liittimen ja kysyin onko hänellä ketjutyökalua. Katselin hetken kun hän katkaisi ketjunsa vioittuneen linkin kohdalta omalla työkalullaan jonka jälkeen annoin hänelle pikaliittimen ja totesin että minuahan ei enää tarvita. Pakkasin kamani ja kiipesin pyörän selkään.
Alati putoavien ketjuen lisäksi ihmettelyn aiheenani oli myös Crank Brothersin polkimet, joiden lukittumiseen pyörän selkään kiipeämisen jälkeen sai oikein keskittyä. Lika tukki rakennetta niin tehokkaasti että lukittuminen ei käynyt ihan itsestään vaan kenkien lukitsemisesta tuli pyörän selkään kiipeämisen jälkeen oikein oma työvaiheensa. Ja niin kuin minä olin pitänyt vispiläpolkimia avoimen rakenteensa vuoksi hyvin toimivina vaikeissa olosuhteissa. Ei käynyt kateeksi kanssakilpailijoita joilla täytyi olla vielä suurempia vaikeuksia polkimiensa kanssa.
Pyttipannun sijasta kolmannessa huollossa oli makaronia ja makkaraa. Sitä mätin haarukalla suuhuni hyvällä ruokahalulla. Vähän kääretorttua jälkiruoaksi ja oli aika hypätä taas pyörän selkään. Tässä vaiheessa huomasin autokuntaamme kuuluvan Ismon joka oli juuri saapunut huoltoon. Jos kerran puukon veljeksistä nopeampi oli tässä kohti kisaa takanani aioin pitää tilanteen sellaisena jos se vain oli mitenkään mahdollista. Sykkeet nousivat jälleen kun yritin käyttää Ismon pastatauon hyväksi ajaen parhaani mukaan karkuun. Olin takavuosina nähnyt Ismon niin monta kertaa vanhan liiton endurokisojen ja jopa Finlandia-maastopyöräilyn palkintokorokkeella että mieltäni todella lämmitti että hän oli vielä selkäni takana.
Noin 70 kilometrin kohdalla reitin varrella pyöräänsä talutti mies. Pyörästä puuttui ketjut. Repussani oli vieläkin sekä 9 että 10 ketjuliittimet, mutta mielessäni ei käväissytkään ajatus auttamisesta. Ismo lähestyy, karkuun oli yritettävä!
Lähes kaikki ylämäet mentiin tässä kohti kisaa taluttamalla. Mutainen nurmipinta ei tarjonnut juuri pitoa joten oli aivan sama aloittaa taluttaminen jo mäen juurella sen sijaan että olisi väkisin yrittänyt ja taluttanut vasta 2 metriä myöhemmin. Ketjut rahisivat koko ajan äänekkäästi kalkkikivisen mudan jauhaessa voimansiirtoa huonoon kuntoon hiomatahnan lailla. Ja aina välillä piti kampien välissä olevan mutamöykyn keskeltä etsiä eturatas jonka päälle asetella ketju. Tässä kohti kisaa sen sai painella koko matkalta paikalleen kun muta yritti parhaansa mukaan estää sitä asettumasta paikalleen. Muilla tuntui olevan isompiakin ongelmia. Ääripäätä edusti pyöräilijä jonka näin upottavan pyöränsä viereiseen lampeen huljutellen pyörää edestakaisin pidellen kiinni satulasta ja ohjaustangosta. Pyöräni pelasi kuitenkin suhteellisen hyvin. Tuskin olisin käyttänyt jos reitillä olisi ollut pyöränpesupalveluja. Se olisi ollut vain hetken hurma.

Oma voimansiirtoni näytti kisan jälkeen tältä. Ketju ja rissat joutivat romukoppaan.
Oma voimansiirtoni näytti kisan jälkeen tältä. Ketju ja takavaihtajan rissat joutivat romukoppaan.

Tässä kohti kisaa aloin ihmetellä kipeytyvää oikeaa olkapäätä. Oliko rata todellakin niin rankka että se alkaa käydä käsivoimien päälle niin vahvasti että olkapää kipeytyy. Vasta seuraavana aamuna päähäni pälkähti että kipeällä olkapäällä taitaa olla enemmän tekemistä radalta ulos ajamisen ja tangon yli lentämisen kanssa kuin pitkän ja rasittavan kisan.
Viimeisessä huollossa kolajuomaa useampi muki suuhun ja kohti maalia. Odottelin jo että reitti muuttuisi edellisten vuosien tapaan enemmän tiepainotteiseksi. Näin ei kuitenkaan käynyt. Aina kun tupsahdimme tielle ja iloisena totesin että nyt on vähän rullaavampaa alustaa niin eikös heti kohta opastenuoli käskenyt taas painua metsään huonosti rullaaville poluille.
Tämän vuotisesta kisasta ei tullut samanlaista ohittelun juhlaa kuin viime vuonna varsinkin alkumatkasta. Oletan että samat mutaa pelkäävät hidastelijat olivat mukana kisassa, mutta kun koko rata oli enemmän ja vähemmän raskas ja tekninen he olisivat jossain minun selkäni takana. Niinpä jouduin jatkuvasti katselemaan kun selkäni takaa tuli pyöräilijöitä jotka hetken kuluttua hävisivät horisonttiin. Vain aivan jyrkimmissä ajettavissa ylämäissä ja jyrkissä alamäissä olin selvästi kanssakilpailijoitani nopeampi.
Vajaat 10 kilometriä ennen maalia sain näkyviini Cycling El Burron kaksikon joihin olin törmännyt useasti päivän mittaan. Pojat olivat läskipyörillä liikkeellä ja kalustoetu oli paikoin hyvin selkeä. Näin lähellä maalia en aikonut enää päästää heitä karkuun. Toinen miehistä oli kuitenkin ongelmissa ketjujensa kanssa ja toinen jätti hänet ketjutöihin ja alkoi polkea maalia kohti. Hitaasti mutta vääjäämättömästi ajoin miehen kiinni ja eräässä ylämäessä pääsin juttuetäisyydelle. Seuraavassa jyrkässä alamäessä jouduin jälleen antamaan miehelle etumatkaa läskipyörän mahtavan rengaspidon takia mutta mäen alla ajoin jälleen hänet hitaasti kiinni. Kun pari kilometriä ennen maalia saavuimme asfaltoidulle kevyenliikenteen väylälle oli vihdoinkin minun iskun paikkani. Nyt vihdoinkin kalustoetu oli kapearenkaisella pyörälläni ja aioin käyttää sen hyväksi. El Burron Hannun lisäksi ajoin pari muutakin kilpailijaa kiinni ja parhaani mukaan karkuun. Yksi virolaisista tosin päätti että minua ei saa päästää karkuun vaan ylämäessä otti spurtin ja reilut 20 metriä etumatkaa. Ajoin eron kiinni kun puoli kilometriä ennen maalia taas sukelsimme metsän siimekseen. Virolainen hieman hölläsi vauhtia, mutta hetken kuluttua kävi selväksi että hän ei aikonut luovuttaa. Hän vain säästeli hieman loppukiriä varten ja pääsi maaliin ennen minua. Sain kuitenkin tehtyä vähän eroa El Burron Hannuun mikä oli päätavoite viimeisille kilometreille.

Jutun kirjoittaja Jussi maalissa palautusjuoma kourassa.
Jutun kirjoittaja Jussi maalissa palautusjuoma kourassa.

Maalissa minua odotti yllätyksekseni Ismo. Olin aivan ihmeissäni missä välissä hän oli päässyt minusta ohi. Olin 65 kilometrin huollosta lähtien silmä kovana tarkkaillut milloin Ismo tulee näkyviin sinivalkoisine ajopaitoineen. Nyt hänellä oli kuitenkin päällään keltainen sadetakki jonka selkämyksen valitettavasti tunnistin. Ismo tunnusti että oli saanut reilut 10 kilometriä ennen maalia minut näkyviin ja kaikessa rauhassa etsinyt ohituspaikkaa. Lopulta hän oli tien pätkällä toisen virolaisen peesissä ajanut minusta ohi ilman meteliä. En päässyt edes yrittämään perässä roikkumista kun ohitus kävi tiedostamattani. Tunnistin kyllä sadetakin kun sen nyt Ismon päällä näin. Maalissa eroa oli noin 2 minuuttia. Ajakseni tuli 8 tuntia ja 39 minuuttia sijoituksen ollessa 234. Viime vuonna aikani oli 6.47.
Hetken juteltuamme ja naulittuamme järjestäjän tarjoamaa mallaspitoista palautusjuomaa, näimme Mikon kävelevän hotellilta autolle päin siviilit päällä suihkun raikkaana. Hän oli saapunut maaliin tuntia aikaisemmin ja ehtinyt jo käydä pesulla ja syömässä.
Reilua tuntia myöhemmin istuimme oluella hotellin ravintolassa ja katselimme ulos sysimustaan yöhön. Jutun aiheet alkoivat väkisin kääntyä Jyriin ja Vesaan joita ei vielä ollut kuulunut takaisin. Heitimme huulta että pitäisikö pojille vielä lamput 60 huoltoon. Oma epäilyni oli että eiköhän Pojat ole jo ajaneet tai ajamassa teitä pitkin takaisin . Eihän tuolla metsässä voi ajaa ilman valoja. Jyri oli edellisenä vuonna ollut noin 2 tuntia itseäni hitaampi. Oletus oli siis että vähintään saman verran lisäaikaa maalin tuloon tarvittaisiin tänäänkin. Lähdimme tarkistamaan ovatko pojat jo autolla mutta eipä siellä ketään ollut. Webasto päälle ja oluttölkit esiin odotellessa.
Lopulta kyllästyin autossa odottamiseen ja onnuin maalialueelle seuraamaan tilannetta. Pimeästä metsästä ilmestyi välillä pyöräilijöitä maaliin. Osa lamppujen kanssa, osa ilman. Huomasin myös tietokonenäytön jolta pystyi seuraamaan tuloksia. Niiden mukaan Jyri ja Vesa olivat pari tuntia sitten 80 kilometrin huollossa ja vieläpä samaan aikaan. Ehkä he sittenkin olivat ajamassa kisaa vaikka startista oli aikaa yli 11 tuntia ja pimeää oli ollut jo jonkin aikaa.
Miehiä odotellessa ehdin jutella myös kilpailun johjaja Ivarin kanssa. Hänen mukaansa tämä oli kilpailun historian kolmas märkä kilpailu. Edelliset olivat olleet 2004 ja 2009. Erityisesti vuonna 2009 vedenpaisumuksien ansiosta välissä mutaa ja vettä oli ollut polviin asti. Tänään mutaa ei juuri viittä senttiä enempää ollut missään, mutta kummasti sekin hankaloitti etenemistä tekemällä reitistä raskaan ja paikoin todella liukkaan.
Ja kun tämän kerran kisaa varten reitti oli laitettu uusiksi ja tiellä ajelua oli vähemmän kuin koskaan odosuhteet metsässä olivat todella vaativat. Lepotaukoja tiellä ei juuri ollut tarjolla. Melkoinen haaste oli kuulemma myös henkilökunta radan varressa. Alkupätkien liikenteenvahdit siirtyivät loppuosalle rataa. Kärki hidasti vauhtia kelin takia vain parikymmentä minuuttia häntäpään ottaessa tunteja takkiinsa. Tämä aiheutti kovasti logistisia ongelmia.

Vesa on saapunut maaliin ja saa t-paidan.
Vesa on saapunut maaliin ja saa t-paidan. Haanjassa pitää päästä maaliin että paidan. Haanjan puffin saadakseen pitääkin tehdä jo huomattavasti enemmän.

Nimilista reitillä vielä olevista pyöräilijöistä lyheni pikkuhiljaa. Aloin jo pikkuhiljaa odottamaan että kohta olisi poikien vuoro tulla. Heidän edellään viimeiseen väliaikapisteeseen saapunut mies oli juuri saapunut maaliin. Ja hetken kuluttua Vesa ilmestyikin maaliin. Pari minuuttia myöhemmin Jyrikin saapui. Säkkipimeästä metsästä ilman valoja. Koko sateisen päivän jälkeen kirkastunut ilta oli kuulemma auttanut. Kuun valossa oli loppu matka suunnistettu. Porukalla totesimme että tuommoisesta suorituksesta pitäisi saada yhden sijasta kaksi diplomia. Noin 11 ja puoli tuntia! Kyllä nämä miehet saivat reilusti vastinetta kisamaksulle.

Oritoiveen värien kantaminen jäi tällä kertaa täysin Jyrin vastuulle.
Oritoiveen värien kantaminen jäi tällä kertaa täysin Jyrin vastuulle.

Suomalaismenestys tämän vuoden kisassa oli aika hyvä. Sekä miesten että naisten sarjassa Suomi otti kaksoisvoiton. Singlespeed sarjassa kaikki mitalit. Ilmeisesti ihan kovin kerma Viron maastopyöräilijöistä puuttui kisasta. Heillä oli joku kova kisa pohjilla menoa painamassa. Kuten aina muissakin kisoissa kisan kärki meni hirveää vauhtia. Kärkimies pystyi jopa 20 km/h keskinopeuteen. Tosin varsinkin tällaisessa kisassa rata ei ole sama kaikille. Viimeisille rata oli jauhautunut aivan sohjoksi.
Tönis kestoi seuraavana päivänä että Hitain oli ajanut kisan läpi aikaan 13 tuntia ja 20 minuuttia. Somessa hän oli kommentoinut kisaansa sanoin chain-suckia 80 kilometriä.
Virolaisen pyöräilykaverimme Heikin 14 vuotias tytär oli myös mukana kisassa. Hänellä ei alun alkujaankaan ollut tarkoitus ajaa kisaa läpi. Ennakkosuunnitelma oli ajaa 50 kilsaa tai sen verran kuin jaksaa ja keskeyttää. Noutoauto oli valmiina hakemaan hänet pois radalta. Vesan ja Jyrin mukaan ampumahiihtoa harrastava tytär oli hävinnyt melkoisella vauhdilla horisonttiin kisan alkupuolella. Rankka rata ei ollut häntä säikäyttänyt vaan hän oli keskeyttänyt vasta 55 kilometrin kohdalla kun oli ensin ajanut alas legendaarisen Massamurhaajan. Hänen seurassaan ajanut Tönis hämmästeli suoritusta. Töniksellä oli 8 Haanjaa takana ja vasta 2 merkintää alas ajetusta reitin ehkä legendaarisimmasta mäestä. Tönis oli myös ajanut tytön kanssa keskeyttämiseen asti ja saapui maaliin vajaat puoli tuntia minun jälkeeni. Miten minusta tuntuu että jos mielenkiinto maastopyöräilyyn säilyy niin parin vuoden päästä mennään jo aika lujaa.
Kotia päästyäni edessä olisi vain muovikassillinen aivan järjettömän likaisia pyöräilykamppeita ja pyörä joka vaatisi varsin perusteellisen huollon ennen seuraavaa lenkkiä. Pyörää huoltaessa kelpaa haaveilla jo seuraavan vuoden kisasta.

Jussi Heikkilä

Hape oli vetänyt kovat pohjan puoleen väliin kisaa vaikka olikin kotona kuumeessa.
Hape oli vetänyt kovat pohjan puoleen väliin kisaa vaikka olikin kotona kuumeessa.