Haanja 100

Virolainen hulluus oli tarttunut minuun vuosi sitten ensimmäisellä Viron kisareissullani. Niinpä olin jälleen pitämässä MC Krampin lippua pystyssä eteläisen veljeskansamme järjestämässä MTB-marathon kisassa, joka yrittää pitää yllä Viron kovimman maastopyöräkisan mainetta. Kisa käytiin aivan eteläisimmässä virossa 4.10.2014, missä 500 maastopyöräilijää lähti tutustumaan baltian maiden korkeimpiin kukkuloihin. Luvassa oli 101,821 kilometriä ja 1691 nousumetriä.

Valmistautumiseni tämän vuoden kisaan oli ollut varsin poikkeuksellinen. Keväällä vasemman jalkani kipeytyminen romutti alkukesän treenisuunnitelmat täydellisesti. Niinpä kisakunto oli haettu vasta viimeisen kahden kuukauden aina jolloin olin viettänyt polkupyörän päällä 1700 kilometriä. Ei huonosti mieheltä joka ajaa kaudessa keskimäärin 3000 kilometriä.

Kisapailalla puoli tuntia ennen starttia.
Kisapaikalla puoli tuntia ennen starttia.

Startin aikaan lämpötila oli noin 10 astetta ja sateesta ei ollut tietoakaan. Rata oli muutenkin kuiva. Totuttuun tapaan pamauksesta Virolaiset lähtivät kuin hauki rannasta ja valuin ison pyöräilijämassan läpi taaemmas matkan jatkuessa alkumatkasta tietä pitkin. Homma meni siis aivan suunnitelmani mukaan. Oma vuoroni olisi iskeä kun päästäisiin metsään. Alun reilun neljän kilometrin tiepätkällä kilpailijoiden joukko venytettiin pitkäksi jonoksi, ennen kuin saavuttiin ensimmäiselle metsäpätkälle. Siellä oli vastassa kisan suurin sumppukohta. Tätä olin odottanut. Väki odotti kiltisti pääsyä kapealle polulle, jossa ajettiin hiljaa peräkkäin ohittelematta. Mutta en minä. Otin oman ajolinjani kolme neljä metriä polun vasemmalta puolelta ja ajelin polun vieressä keskellä ryteikköjä. Etenin pusikkojen seassa varsin hiljaa, mutta kuitenkin selvästi nopeammin kuin vieressäni mateleva pyöräilijöiden jono. Varsinainen sumppukohta tuntui olevan mäen alla oleva ojanpohja, jonka yli pyöräilijät ajoivat varovasti yksi kerrallaan isoilla väleillä toisiinsa nähden. Kun tupsahdimme tämän pienen metsikön jälkeen takaisin tielle olin ohittanut arviolta ainakin 50 pyöräilijää. Ai että tuntui mukavalta.

Seuraavilla tiepätkillä eteneminen meni tutulla kaavalla, tiepätkillä tientukkona, metsikössä samaa vauhtia muiden kanssa, ja kun metsäpolku muuttui kapeaksi, mutaiseksi tai mäkiseksi muita röyhkeästi ohitellen. Monet pyöräilijöiden selät tulivat tutuiksi alkumatkasta. Tuntui että samat pyöräilijät ohittivat minut jokaisella tiepätkällä. Alkumatkasta metsässä taas tuntui että yhtä pyöräilijää on turha lähteä edes ohittamaan. Parempi kun samalla ohitusliikkeellä kuittaa saman tien 5 tai 6 pyöräilijää. Saavutettu sijoituksen parannus oli kuitenkin aina lyhytaikainen, kun seuraavalla tiepätkällä jouduin päästämään samat miehet plus pari muuta ohitseni.

Neljänkympin kohdalla toisessa huollossa tungin irtohihat ja lahkeet reppuun lämpötilan noustua jo lähelle 15 astetta. Nousumetrejä oli myös luvassa siihen malliin että en tulisi palelemaan.

Jonkun ajan päästä polun varressa olikin kyltti jossa luki ”Are you ready?” Totesin kanssakilpailijalle että kuulostaa hieman pahaenteiseltä tuollainen kysymys. Hetken kuluttua tien varressa lukikin yksi legendaarisimmista reittipaikan nimistä Haanjan reitiltä. ”Mass Murderer”. Edellisenä vuotena tämä reitin kohdan nimi oli ollut mielestäni hauska. Pirunmoisella korkeuserolla varustettu pehmeää soraa oleva jyrkkä mäki, jonka kaikki näkemäni pyöräilijät taluttivat alas. Itse olin ajanut sen alas paino aivan takana, takarengas takapuolta viistäen. Haanjassa vain on tapata ajella vuorovuosina samoja pätkiä eri suuntiin. Niinpä tänä vuonna Massamurhaaja ei enää kuulostanutkaan niin hauskalta, kun sitä katseli reilun 50 asetun kilometrin jälkeen alaviistosta. Ei muuta kuin pyörä olalle ja nelivetoa mäkeä ylös.

Reilun kuudenkymmenen ajetun kilometrin jälkeen olikin aika ottaa huollossa välillä vähän suolaistakin edellisten huoltojen juustokakkujen ja muun makean jälkeen. Haarukoin suuhuni hyvällä ruokahalulla makaronia ja makkaraa. Monet eivät tähän taukoevääseen uskaltaneen koskea, mutta minulle se maistui. Ja ei muuta kuin eteenpäin.

Seuraava huolto 76 kilometrin kohdalla meni taas makeaa kakkua mutustellessa. Ei puhettakaan että olisin jaksanut suolan kanssa pelata niin kuin Tahkon helteissä normaalisti minulla on tapana. Minulle sopii nämä viileämmät ajosäät.

Matka jatkui totuttuun tapaan soratiepätkillä muiden ohitellessa minua ja pyöräilijöiden selkien loitotessa minusta. Käännyin yhdestä tienristeyksestä muiden pyöräilijöiden perässä asfalttitielle todeten että vaihteeksi vähän rullaavampaakin tietä. Vähän ajan päästä tajusin että en näe enää pyöräilijöitä, edessä menneiden hävittyä mutkien taakse. Enkä myöskään reittimerkkejä. Paha epäilys heräsi, mutta varmistuakseni asiasta minun piti ajaa vielä muutama sata metriä eteenpäin. Jouduin toteamaan että en ole enää reitillä. Ei muuta kuin ympäri ja ajamaan takaisin päin. Siinä sitten piti yrittää arvata miltäköhän tienhaaralta olin mahdollisesti kääntynyt tälle tielle. Tietenkään mikään tienhaara ei näyttänyt tutulta. Aikani ajeltuani tulin talotyömaan kohdalle mistä olin varma että en ollut nähnyt sitä aikaisemmin. Olin siis ajanut ohi tienhaarasta josta olin tupsahtanut tielle. Mikähän tienhaara se mahtoi olla miltä olin tullut? Olinkohan kääntynyt tälle tielle vasemmalta vai oikealta? Pitääkö minun keskeyttää? Mitenhän se onnistuu kun en tiedä missä olen? En mitä tosin halunnut keskeyttää vaan takaisin reitille. Menemällä riittävän kauas johonkin suuntaan pääsisin varmaan reitille, mutta kun haluaisin reitille vielä suurin piirtein samalle kohdin mistä olin harhautunut pois reitiltä. Tällaisia asioita mietiskelin muutaman minuutin, kunnes tajusin että tien vasemmalla puolella pellon toisella puolella reilun 300 metrin päässä näkyy pyöräilijöitä. Ja ei kun menoksi.

Pyöräilijät katsoivat äimän käkenä kun tulin reitille aivan vastakkaisesta suunnasta. Kyselivät mistä minä tulin. Vastasin että olin ollut eksyksissä enkä tiedä missä olin käynyt. Jännittyneenä jatkoin matkaa eteenpäin odottaen jotain vihjettä siitä missä kohti kisareittiä olisin. Vähän matkaa ajettuani tunnistin yhden pihan jonka vierestä ajoimme. En siis ainakaan ollut oikonut. No viimeistään seuraavassa huollossa tietäisin suurin piirtein kuinka ison sakkolenkin olin ajanut. Kunhan se huolto vain olisi sellainen missä en ollut vielä vieraillut. Reilun kilometrin päässä kisareitti kääntyi ajouralta oikealle. Vastaan tuli kuitenkin kilpailija vastakkaisesta suunnasta. Oliko tämä ollut se paikka missä olin ajanut harhaan?

Kun sata kilometriä etelävirolaista maalaismaisemaa ei riittänyt piti kehittää oma sakkolenkki.
Kun sata kilometriä etelävirolaista maalaismaisemaa ei riittänyt piti kehittää oma sakkolenkki.

Kauaa en ehtinyt tällaisia miettiä kun mielenkiintoni herätti pyörästäni takaa kuuluva uusi helisevä ääni. Reilu kilometri eteenpäin ja yhtäkkiä polkaisin tyhjää. Rataspakan neljänneksi ja viidenneksi isoin ratas olivat irti. Vaihdoin vaihteen yli irronneiden rattaiden ja totesin että pyörällä pääsee eteenpäin 8 vaihteisenakin. Muutaman kilometrin irtonaiset rattaat rallattivat iloisesti takanani kunnes jumittuivat poikittain kiilautuen. Tässä kohti totesin että irtonaisten rattaiden viereistä pienempää ratasta ei enää voinut käyttää. Piti selvitä kolmelle lyhimmällä vaihteella ja 4 pisimmällä.

Haanja2014-3
Shimano XT laatua.
Vain 5 pientä niittiä puuttuu.

 

Viimeinen huoltokin tuli lopulta vastaan ja matkamittarini lukemasta päättelin että harharetkeni oli ollut noin 3 kilometriä. Ei muuta kuin eteenpäin. Pienet mäet paikattiin putkelta runtaten ja vasta vähän pahemmissa paikoissa siirryttiin pienemmille vaihteille. Vaihdot rikkinäisten vaihteiden yli sujuivat kuitenkin varsin hyvin kun vaan vaihtoi riittävän monta vaihdetta kerralla ja katsoi että ei ole vaihtaessa hirveä veto päällä. Vastaan tuli vain yksi tilanne, jossa missasin vaihteen. Edessäni ajanut virolainen keksi juuri ennen ojaa että hänelle metrin leveä puusilta on liian kapea ja jalkautui yllättäen tukkien samalla ohitusmahdollisuuden.

Matka jatkui loppumatkasta taas erään virolaisen kanssa samaa matkaa. Alkoi tulla vastaan lisää kylttejä. 5 km, 4 km, 3 km. Kilometrin kyltillä minulle ehdotettiin loppukiriä. Suostuin. Aloimme kerätä vauhtia. Puoli kilometriä ennen maalia odotetusti sujahdimme asfaltilta metsään. Pidin huolta että olin edellä, kun muistelin että polulla oli vielä joku teknisempi kohta. Ja niin olikin. Isot kuralätäköt kahta puolta kapeaa pitkospuuta. Päätin että ei tässä nyt pari sataa metriä ennen maalia parin vesipisaran takia enää jarruun kosketa ja tällä vauhdilla ei kyllä pitkospuulle osu joten ei muuta kuin paino taakse ja keula ylös ja kohti märintä vesilätäkköä. Tämä noin 5 metriä pitkä vesieste olikin yllättävän syvä. Kyllä siinä varmaan 30 senttiä syvällä rengas kävi ja haki niin perkeleesti, kun pohja oli paksua mutaa. Maalisuoralle saapuikin hetken kuluttua aivan mudasta musta MC Krampin edustaja muuten niin kuivassa kisassa ja voitti virolaisen hurmalla 0,6 sekunnin marginaalilla. Hieman ulkomuotoni huomiota herätti kun kisareitti oli muuten ollut niin kuiva.

Virolaiset ystävämme Tõnis, Hugo ja Heiki joiden vieraanvaraisuudesta ja majoituspalveluista nautimme olivat jo maalissa ja kuulin heidän saapuneen vain pari minuuttia ennen minua. Lähdössä olin karistanut heidät kannoiltani, joten he olivat päässeet edelleni harharetkeni aikana. Maalissa kisajärjestäjän tarjoamaa olutta maistellessani päädyin juttelemaan virolaisen kanssa jonka kanssa olimme yhdessä raahanneet pyöriä Massamurhaajaa ylös ja senkin jälkeen monesti kohdanneet kiitos erilaisten vauhdinjakojemme. Kun kerroin noin 3 kilometrin harharetkestäni, totesi hän ajaneensa monen muun kanssa 7 kilometriä harhaan. Totesimme että olimme ajaneet samassa kohti harhaan ja olin todennäköisesti seurannut juuri sitä porukkaa missä hän ajoi. Minä vain olin ensimmäisenä huomannut harhaan ajon kun olin pudonnut muusta porukasta. Totesin samalla mielessäni että jos hän kerran oli ajanut 7 kilometriä harhaan niin oli kyllä oikaissutkin radalle palatessaan kun oli ehtinyt maaliin ennen minua. Kotona tietokoneruudulla analysoin harhaan ajoani GPS jäljestä ja totesin että lisämatkaa sain yhteensä 4,2 kilometriä. Radalle palattuani ajoin saman 1,2 kilometrin pätkän kahteen kertaan ja harharetkeen meni yhteensä aikaa noin 14 minuuttia. Virolaisille ystävilleni maalissa totesin että ei jäänyt paha mieli tapahtuneesta. Moninkertainen Haanja voittaja ja viime vuonna maailmanmestarille täpärästi hävinnyt Martin Loo oli päässyt karkuun jo vähän aikaisemmin, joten voittotaistelusta olin jo ulkona ajaessani harhaan. Eikä kalustotekninenkään pysäyttänyt minua. Jouduin vaan viimeiset 25 kilometriä tulemaan toimeen hieman pienemmällä vaihdevalikoimalla.

Loppuaikani 6.47 oli 10 minuuttia nopeampi kuin viime vuonna. Sijoitus oli kuitenkin 65 sijaa huonompi. Huonommasta sijoituksesta voisi päätellä että rata oli viime vuotista nopeampi. Toisaalta kärki ajoi parikymmentä minuuttia hitaammin kuin viime vuonna. Ota tuosta nyt selvää.

Matkakumppanini Orimattilan Toiveen Hape ja Rauli saivat loppuajaksi 7.44 ja Jyri 8.53.

Loppufiilikseksi kisasta minulle jäi että kosteampi ja liukkaampi rata niin sijoitus olisi voinut olla parempi. Paras apu sijoituksen parantamiseksi olisi tietenkin vahvemman reidet. Ehkä sitten ensi vuonna.

 

Jussi Heikkilä